Seuraa sähköpostitse

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kirja-arvio: Tuhokehitys poikki

Vapaa kirjoittaja ja tutkija Olli Tammilehto on kirjoittanut kiinnostavan ja innostavan kirjan Tuhokehitys poikki - Yhteiskunnan olomuodon muutos.

Olli Tammilehto. Tuhokehitys poikki.
Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into. 2017. 200 s.
Tavallisesti ajatellaan, että yhteiskunnalliset muutokset esimerkiksi kulutustavoissa tai tavassa organisoida taloutta eivät etene nopeasti. Tammilehto ei ota tätä annettuna vaan kuvaa yhteiskunnissa tapahtuvia muodonmuutoksia, joita hän kutsuu olomuodon muutoksiksi. Nämä olomuodon muutokset tarkoittavat olennaisesti uutta tapaa järjestyä ja toimia esimerkiksi osallistavan demokratian muodossa.

Yhteiskunnalliset muodonmuutokset kytevät kirjan mukaan esillä olevan talouden ja politiikan varjossa. Taloudesta tunnetusti suuri osa on palkatonta varjotaloutta työtunneissa mitattuna. Samalla tavoin politiikasta suuri osa tapahtuu varjossa. Moni meistä vaikuttaa vapaaehtoistyössä tai järjestöissä, joiden tavoitteena ei ole tietty politiikka vaan parempi maailma - suuressa tai pienessä mittakaavassa. Näin olemme osa politiikan varjoa, joka voi tulla enemmän esiin kun olosuhteet muuttuvat. Kirjoittajan mukaan näissä varjoissa piileekin tuhokehityksen katkaisu, joka voi sopivan tilaisuuden, kuten kriisin myötä, ottaa vallan katkaisten tuhokehityksen, joka on viemässä ihmiskunnan kohti ympäristökatastrofia.

Kirjoittaja kuvaa kirjassa lukuisia esimerkkejä siitä kuinka ruohonjuuridemokratiaan perustuvia rakenteita on ilmaantunut kun virallinen taho pettää tai valta on vaihtunut vallankumouksessa. Ruohonjuuridemokratian aika ei useinkaan ole valitettavasti kestänyt kovin kauaa, sillä vallan ottaa vallankumouksissa usein lopulta jokin epädemokraattinen taho. Kirjassa kuvataankin monet historiankirjoista tutut vallankumoukset totutusta poikkeavasta tulokulmasta, demokraattisen ruohonjuuritason liikehdinnän kannalta. Pidempiaikaisista ruohonjuuridemokratioistakin on toisaalta kokemusta, mistä erittäin kiinnostavana esimerkkinä kirjassa kuvataan Syyrian Kurdistan eli Rojava. Tämä on kirjassa erittäin mielenkiintoista antia.

Minulla on kirjasta kriittistäkin sanottavaa vaikka se ei varsinaisesti kirjan sanomaan liitykään. Kirjoittaja siirtää ydinvoiman roolin ilmastonmuutoksen torjunnassa marginaaliin minusta varsin kyseenalaisella argumentoinnilla.
Nykyisetkin ydinvoimalat tuottavat ydinpommeihin tarvittavaa plutoniumia, mutta ydinvoiman käytön laajentaminen vaatisi suurimittakaavaista plutoniumin tuotantoa hyötöreaktoreissa, sen erotusta jälleenkäsittelylaitoksissa ja käyttöä polttoaineena erilaisissa ydinvoimaloissa. Näin ydinpommimateriaalin varastointi ja kuljetus olisivat keskeinen osa taloutta, ja materiaalin vuotamista vääriin käsiin voitaisiin välttää yhtä vähän kuin öljyvuotoja nykyisin.
Tuossa on aika monta väittämää, joihin mieleni tekee puuttua. Keskityn kuitenkin vain kahteen vasta-argumenttiin. Ensiksi, uraanin erottaminen merivedestä on ottanut suuria teknologisia harppauksia viime aikoina. Varsin yleistä on ajatella, että vain uudet energiateknologiat kehittyvät vaikka kilpailun koventuessa tai olosuhteiden muuttuessa vanhatkin teknologiat voivat hyvin kehittyä. Uraanin merivesierotuksen kustannus on pudonnut neljäsosaansa eli puoliintunut kaksi kertaa vain muutamassa vuodessa ja on yhden puoliintumisen päässä kannattavuudesta. Näin on aivan mahdollista, että uraanivarat ovat teknis-taloudellisessakin mielessä käytännössä rajattomat ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta eikä plutoniumia missään vaiheessa tulla tarvitsemaan sähköntuotantoon. Toiseksi, itse plutoniumin valmistamiseen tarkoitettu laitos on paljon edullisempi ja helpompi rakentaa kuin valmistaa ydinaseplutoniumia sähköntuotantoon tarkoitetulla ydinvoimalalla. Kirjassa Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos, 2016) käytetään noin 10 sivua ydinvoiman ja ydinaseiden suhteen pohtimiseen. eikä sen sanoma lainkaan tue Tammilehdon näkemystä ydinvoiman ja ydinaseiden kytkystä.

Tammilehdon kirja on hyvä kyseenalaistus ainakin omalle käsitykselleni, että yhteisöt eivät kykene nopeisiin korjausliikkeisiin nykyisen, katastrofiin johtavan kehityksen katkaisemiseksi. Toisaalta kirjoittaja itsekin pohtii, että nähtäväksi jää onko korjausliike lopulta tarpeeksi laaja, sillä toistaiseksi yhteiskunnalliset olomuodon muutokset ovat olleet varsin paikallisia. Näin esimerkiksi pääomia omistava eliitti on voinut pakata kimpsunsa ja siirtyä pääomineen toisaalle eikä heidän ole tarvinnut osallistua olomuodon muutokseen. Kattava yhteiskunnallisen olomuodon muutos ympäri globaalia pohjoista olisi iso apu katasrofaalisten trendien katkaisemisessa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti