Keynesiläinen talousoppi, jossa suurehko julkinen sektori tasoittaa taloudellisia suhdanteita, koki eräänlaisen haaksirikon 70-luvun öljykriiseissä, joissa se ei toiminut halutulla tavalla. Öljykriisejä ennen saatettiin sanoa, että "olemme kaikki keynesiläisiä". Keynesiläisyydeltä sijaa otti Thatcherin ja Reaganin hallintojen myötä vauhtia saanut uusliberalismi, jossa pyritään mahdollisimman pitkälle yksityistämään julkinen omistus ja vapauttamaan markkinat. Uusliberalismi saavutti eräänlaisen huipentumisen finanssikriisissä 2008. Vuosien 2008-2009 talouskriisi yllätti lähes kaikki, johtavia taloustieteilijöitä ja keskuspankkiireja myöten. Keynesiläisyydellä ja uusliberalismilla on yhteistä se, että ne pyrkivät molemmat talouskasvuun, jolle ei ole olemassa mitään rajoja. Nyt on selvästi kasvava tarve talouspolitiikalle, joka tunnustaa ekologiset reunaehdot ja soveltuu kasvuttomaan talouteen. Talous kasvun jälkeen -kirja pyrkii vastaamaan tähän.
Uusliberalismille ei oikein ole nähtävissä selvää vaihteoehtoa eikä uusliberalismia ajavaa kenties siksi pidetä epäuskottavana. Oiva osoitus siitä on Kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubbin "sydän, joka huutaa Thatcherin linjan perään". Einsteinin sanotaan sanoneen, että on hulluutta toistaa yhä uudelleen samaa ja odottaa aiemmasta poikkeavaa tulosta. Ehkä Einsteinin viisaus ei päde uusliberalismiin. Ihan vain varmuuden vuoksi lukisin kuitenkin kirjan Talous kasvun jälkeen.
Kirja kuvaa kahdeksan talouskasvuun liittyvää myyttiä ja rakentaa vaihtoehtoja, joilla päästään talouskasvuriippuvuudesta eroon. Kirjasta huomasi vain muutaman kerran, että sitä on kirjoittanut useita eri kirjoittajia. Kaikesta päätellen kustannustoimittaja on tehnyt hyvää työtä. Kirjassa vallitseva (uusklassinen) taloustiede saa kyytiä. Talousoppeihin perehtymätön lukija saattaa jo ajatella, että kritiikki lyö yli. Tulkintani on, että ei lyö. Kirjoittajat ovat selvästi perillä sekä vallitsevasta taloustieteestä että sen monista tärkeistä kritiikeistä. Kirjaa pystyy uskoakseni hyvin lukemaan vaikka ei seuraisi talouskeskustelua, mutta kirjassa on jonkin verran terminologiaa.
Kirjassa on totta kai pieniä huolimattomuuksia, joita jää jokaiseen kirjaan. Kirjassa todetaan, että työn tuottavuus olisi länsimaissa kääntynyt laskuun. Työn tuottavuuden kasvu on kuitenkin hidastunut jo pitkään, mutta ei ole ainakaan vielä kääntynyt laskuun. Kirjan lopussa oli esimerkkiperhe, "Laaksoset", joiden sähkölaitteet toimivat "hiilisähköllä". Tämä on minusta erikoista, sillä Suomessa käytetystä sähköstä vain 8,3 % oli "hiilisähköä" vuonna 2015 ja kivihiilen käyttö on ollut voimakkaassa laskussa viime vuodet. On ihan mahdollista, että kivihiilestä päästään Suomessa eroon kokonaan 2030 mennessä toimia erityisemmin lisäämättäkin. Paljon vaikeampaa on päästä eroon öljystä. Kirjassa käydään öljyn tuotantohuipun olemus lyhyesti, mutta sitäkin paremmin läpi.
Kirjassa arvellaan minusta aivan perustellusti, että työn tuottavuus voi kääntyä yleisesti laskuun kun luonnonvarat ehtyvät (suurempi vaadittava pääoma- ja energiapanos per tuotettu "luonnonvarayksikkö") ja sotien jälkeen rakennettu infra pitää uusia. Vallitseva talousopi lähtee siitä, että työn tuottavuuskasvu tulee pitkälti tiedon lisääntymisen seurauksena, ei juuri riipu luonnonvaroista eikä ole odotettavissa, että työn tuottavuus yleisesti (yksittäisillä aloilla toki) kääntyy laskuun:
Talouskasvun tärkein lähde on nimittäin teknologia – tieto, ideat ja osaaminen siitä, miten tuotetaan hyödykkeitä, joita kuluttamalla ihmiset tyydyttävät tarpeitaan. Teknologian kehitys on ”tuotereseptien” eli ideoiden lukumäärän kasvua. Koska sille ei ole olemassa ylärajaa, ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita, vaikka luonnonvarojen määrä maapallolla onkin rajallinen. (lähde)
On kuitenkin olemassa näyttöä siitä, että energia - ja yleisemmin luonnonvarat - on ollut tärkeä tekijä talouskasvussa. Jotkut talouden toiminnan kannalta tärkeät luonnonvarat (kuten öljy) ehtyvät (tarkoittaa suurempaa vaadittavaa energia- ja rahapanosta per tuotettu yksikkö tai taloustieteen kielellä alenevaa rajahyötyä), mikä voi olla myrkkyä tuottavuuskehitykselle myös energia- tai luonnonvarasektorin ulkopuolisessa taloudessa. Ilmastonmuutos ja muut ekologiset kriisit ovat toinen tuottavuuskehitystä mahdollisesti voimakkaastikin hidastava tekijä (ks. esim. tämä ja tämä), joskin alueelliset erot voivat tässä olla suuria. Ilmastonmuutoksella voi olla merkittävä työn tuottavuutta alentava vaikutus myös varakkaissa maissa. On mahdollista, että luonnonvarojen lisäksi myös ilmastonmuutoksen vaikutukset työn tuottavuuteen on aliarvioitu valtavirran taloustieteessä.
Kirjassa käsitellään paljon paikallistaloutta, mutta sitä ei määritellä tarkasti eikä oteta kantaa, että onko Suomessakin nähtävissä oleva fossiilisen energian avulla vauhditettu kaupungistumiskehitys yhdistettävissä laskevaan fossiilisen energian käyttöön. Maailmassa oli 750 miljoonaa kaupunkilaista vuonna 1960, kun nyt on noin 4 miljardia ja määrän ennustetaan edelleen kasvavan. Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat sanoivat, että heillä on tästä eri näkemyksiä. Aihe on minua itseäni kovasti kiinnostava, enkä ole muodostanut kantaa asiaan. Kuitenkin kirjassa paikallistalouden merkityksen korostetaan kasvavan ja sanotaan sen olevan globaalitaloutta ekologisempi. Siinä todetaan, että energiantuotanto on tehokkaampaa pienemmässä mittakaavassa. Olisin kaivannut viitteitä tähän. Energiantuotannossa on olemassa luontainen mittakaavaetu fysikaalisista tekijöistä johtuen. Kun esimerkiksi diesel-moottoria tai lämpökattilaa kasvatetaan kooltaan, niin tilavuus (hyöty) kasvaa kolmanteen potenssiin, mutta pinta-ala vain toiseen potenssiin, jolloin häviöt ja materiaalien käyttö tuotettua energiayksikköä kohti tyypillisesti pienenevät. Toki siirtokustannukset pienenevät, jos kaikki ovat lähellä ja voi olla muitakin tekijöitä, jotka suosivat pientä mittakaavaa. Olisin itse hiukan skeptisempi sen suhteen, että paikallistalous on niin usein parempi ja ekologisempi kuin globaalitalous. Laivarahdin yksikkökohtaiset päästöt eivät käsittääkseni esimerkiksi ole suuret. Sen sijaan pidän mahdollisena, että vaikkapa ruokahuolto tulee olemaan jossain määrin paikallisempaa kuin nyt varsinkin jos ilmastonmuutos alkaa näkyä ruuan viennissä esimerkiksi satojen voimakkaiden vaihtelujen muodossa.
Kirja on monipuolinen katsaus vallitsevan talousopin puutteisiin ja samalla tärkeä panos keskustelussa, että miten tulevaisuudesta tehdään parempi. Kirjassa on minusta loistavaa pohdintaa esimerkiksi siitä mitä raha on ja miten erilaisia paikallisrahoja voidaan hyödyntää tulevaisuudessa. Kirjassa aivan oikein tuodaan esille, että BKT on kasvanut pitkälti kun aiemmin kotitalouksissa tehty työ on tuotu markkinavaihdon piiriin. Esimerkiksi aiemmin Suomessa ei vakuutettu niin paljon rakennuksia, koska tiedettiin, että jos navetta palaa salamaniskun seurauksena, niin se rakennetaan talkoilla uudestaan. Ei ollut mitään pienellä präntättyä vakuutussopimuksissa, sillä sosiaalinen sopimus oli kirjoitettuna ihmisten käyttäytymiseen. Osa nyt BKT:ssa mitattavasta toiminnasta voidaan ottaa sieltä pois ilman, että hyvinvointi pienenee - ainakin jos talouskasvun varassa rakentuneet instituutiot saadaan muokattua toimimaan kasvuttomassa taloudessa. Nykyisessä talouden rakenteissa tuotannon ja kulutuksen lasku johtavat työttömyyteen ja ekologisesti järjetön toiminta on työllistämisen kannalta aina järkevää. Kirja pohtii tätä vastakkainasettelua.
Kirjassa - minusta aivan oikein - huomautetaan että ajoittainen ahdistus ja pelko haasteiden edessä ovat välttämättömiä, mutta ne pitää kääntää toiminnaksi. Monia kansalaisia ahdisti seksuaalivähemmistöjen epätasa-arvoinen kohtelu. Tämä ahdistus huipentui Tahdon-laiksi. Monia torppareita ahdisti aikanaan olla maanomistajan ja verottajan ikeessä. Esiin tuotu ahdistus tuotti lopulta torpparinvapauslain ja maareformin. Kirjan aivan lopussa on minusta hyvä tasapaino sen suhteen, että mitä jokainen voi itse tehdä ja mitä politiikalta pitää odottaa. Voimme tehdä tyypillisesti enemmän äänestäjänä ja muuna poliittisena vaikuttajana kuin lompakon avulla.
Kuinka todennäköistä on, että kasvutonta taloutta ajetaan ylhäältä alas (top-down)? Minä pidän sitä epätodennäköisenä monestakin syystä. Ensinnäkin olemme kulttuurisesti hyvin tottuneita talouskasvuun vaikka se onkin historiallisesti suhteellisen tuore ilmiö. Kakun jako poliittisesti käy paljon ikävämmäksi poliitikoille, jos kakku ei kasva. Kasvamattoman kakun jako vaatii arvokeskustelua. Arvokeskustelu käännetään nykyisin usein kilpailukyky tai Suomen etu -puheeksi. Tuore esimerkki on tämän päivän lehdestä. Pääministeri Sipilä ei jaa kaupunkitutkijoiden käsitystä, että kaupunkien tuottavuus kasvaa kaupunkiseudun koon mukana vaan hakee kilpailukykyä alueellisesta hajauttamisesta. Hän ei ehkä vain voinut sanoa, että asuttu maaseutu on arvokasta sinänsä vaikka se voi tulla kalliiksi? Digitalisaatiota tarjotaan nykyisin lääkkeeksi melkein kaikkeen, joten ei ole yllättävää, että pääministeri tarjoaa sitä autioituvalle maaseudulle. Jos joku työ voidaan digitalisaation avulla siirtää kasvukeskuksesta Tohoperään, niin mikä estää työpaikkaa siirtymästä saman tien Mumbaihin, jossa työvoima on halpaa ja osaavaa? Minusta pääministerin hajauttamispuhe ei perustu järjelliseen analyysiin eikä empiriaan (miljardit ihmiset ovat muuttaneet maalta kaupunkiin viime vuosikymmeninä) vaan siinä oli käännetty keskustalle tärkeät arvot kilpailukykykeskusteluksi? En ota kantaa maaseutua vastaan (esim. ruoka tulee jonkun maan maaseudulta kaupunkeihin ainakin toistaiseksi), vaan huomioni on pääministerin argumentaatiossa.
Ennen vaaleja hoettiin, että Suomi nousuun, mutta ei täsmennetty, että tarkoittaako se apatiaksi muuttuneen kriisitietoisuuden päättymistä, talouskasvuun palaamista tai jotain muuta. Edes Vihreät, jolle ympäristön kestävyys on tärkeä arvo, ei ole ainakaan Suomessa kyseenalaistanut talouskasvun mielekkyyttä (täydessä maailmassa). Kuten kirjastakin käy ilmi, ei ole näköpiirissä sellaista aineetonta tai vihreää talouskasvua, jota vihreiden parissa on hahmoteltu. Aineettomalta voi näyttää esimerkiksi finanssikuplan (joiden esiintymistiheys ja suuruus on kasvanut ajan myötä) varassa tapahtuva kasvu, tai kun Kiinaan siirrettiin enemmän CO2-päästöjen muodostumista kuin samalla syntynyttä jalostusarvoa. Molemmissa tapauksissa lasku tulee viiveellä. Toisaalta esimerkiksi Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö oli keskustelun (jossa mm. Talous kasvun jälkeen -kirjaa esiteltiin) perusteella valmis fossiilitalouden jälkeiseen, kasvuttomaan aikaan keskustelutilaisuudessa Eduskunnan Kansalaisinfossa viime perjantaina. Samassa tilaisuudessa SDP:n Antti Rinne näki talouskasvun nostavan suomalaistenkin pienituloisten tuloja vielä, mutta pitkällä tähtäimellä (jota hän ei täsmentänyt) talouskasvusta voidaan Suomessa hänen mukaansa luopua. Rinne haluaa vältellä edessä olevaa jakokonfliktia kasvun avulla niin pitkään kuin mahdollista? Niinistö muistutti, että talouskasvu on nykyisin tyypillisesti jobless growth eli ei tuo työpaikkoja mukanaan.
Tilanne on myös aidosti hankala. Jos yksi valtio päättää sitoutua kasvuttomaan talouteen, niin sen suhteellinen painoarvo kansainvälisessä politiikassa voi pienentyä, pääomat saattavat paeta maasta ja esimerkiksi armeijan ylläpito vaikeutua. Suomessa on leikattu melkein joka paikasta, mutta armeija sai lisää tai on saamassa rahaa miljardeilla ilman mitään keskustelua. Samalla liki kaikki instituutiomme ovat rakentuneet riippuvaiseksi kasvusta. Jos rikkaat maat yhdessä toteavat, että kasvua ei tavoitella saati haluta, niin ikuisen kasvun logiikalla toimivat finanssimarkkinat romahtavat? Eräs tarina, narratiivi, jota nykyisin suositaan, on että talous kasvaa pian uusiutuvan energian varassa. Uusiutuva energia on vielä niin pitkään riippuvaista fossiilisesta energiasta ja sitä laadullisesti heikompaa, että sen varassa talouskasvu tuskin jatkuu ja voi jatkua.
Henkilökohtaisesti uskon, että kasvuttomaan talouteen sopeudutaan hitaasti ruohonjuuritasolta alkaen (bottom-up). Jos kapitalistinen talousjärjestelmä törmää talouskasvun rajoihin, niin se luultavasti näkyy erilaisina finanssi- ja rahoituskriiseinä (josta vuoden 2008 kriisi oli kenties jo ensimmäinen näytös). Talous näyttää kasvavan nykyisin lähinnä velkakuplien avulla. Yhdysvalloissakin ohjauskorot olivat nollassa melkein kymmenen vuotta. On mahdollista, että jokaisen kriisin myötä yhä useampi irtautuu mahdollisuuksien mukaan kasvutaloudesta. Media ei juurikaan noteeraa monenlaista kasvavaa paikallista aktivismia, jota on havaittavissa ympäri maailman. Ei ole kuitenkaan sanottu, että tarpeeksi moni voi hypätä kasvutaloudesta ulos edes varakkaissa maissa. Politiikka - sopivasti paikallista ja kansainvälistä sekoitettuna - olisi minusta siksi hyvin tarpeellista.
Talous kasvun jälkeen on tärkeä ja erittäin suositeltava kirja. Tyhjentäviä kasvun jälkeisiä politiikkaohjeita kirjasta ei kannata odottaa (eikä siinä sellaisia yritetä tarjotakaan), mutta erinomaisia ainesosia paremman politiikan hahmotteluun siitä kyllä saa. Kirjan luettuaan lukija saattaa pohtia lievästi progressiivista ympäristöverotusta tai vaikkapa keskuspankin rahoitusta kestävämpään infrastruktuuriin kohdistuviin investointeihin.
Kuinka todennäköistä on, että kasvutonta taloutta ajetaan ylhäältä alas (top-down)? Minä pidän sitä epätodennäköisenä monestakin syystä. Ensinnäkin olemme kulttuurisesti hyvin tottuneita talouskasvuun vaikka se onkin historiallisesti suhteellisen tuore ilmiö. Kakun jako poliittisesti käy paljon ikävämmäksi poliitikoille, jos kakku ei kasva. Kasvamattoman kakun jako vaatii arvokeskustelua. Arvokeskustelu käännetään nykyisin usein kilpailukyky tai Suomen etu -puheeksi. Tuore esimerkki on tämän päivän lehdestä. Pääministeri Sipilä ei jaa kaupunkitutkijoiden käsitystä, että kaupunkien tuottavuus kasvaa kaupunkiseudun koon mukana vaan hakee kilpailukykyä alueellisesta hajauttamisesta. Hän ei ehkä vain voinut sanoa, että asuttu maaseutu on arvokasta sinänsä vaikka se voi tulla kalliiksi? Digitalisaatiota tarjotaan nykyisin lääkkeeksi melkein kaikkeen, joten ei ole yllättävää, että pääministeri tarjoaa sitä autioituvalle maaseudulle. Jos joku työ voidaan digitalisaation avulla siirtää kasvukeskuksesta Tohoperään, niin mikä estää työpaikkaa siirtymästä saman tien Mumbaihin, jossa työvoima on halpaa ja osaavaa? Minusta pääministerin hajauttamispuhe ei perustu järjelliseen analyysiin eikä empiriaan (miljardit ihmiset ovat muuttaneet maalta kaupunkiin viime vuosikymmeninä) vaan siinä oli käännetty keskustalle tärkeät arvot kilpailukykykeskusteluksi? En ota kantaa maaseutua vastaan (esim. ruoka tulee jonkun maan maaseudulta kaupunkeihin ainakin toistaiseksi), vaan huomioni on pääministerin argumentaatiossa.
Ennen vaaleja hoettiin, että Suomi nousuun, mutta ei täsmennetty, että tarkoittaako se apatiaksi muuttuneen kriisitietoisuuden päättymistä, talouskasvuun palaamista tai jotain muuta. Edes Vihreät, jolle ympäristön kestävyys on tärkeä arvo, ei ole ainakaan Suomessa kyseenalaistanut talouskasvun mielekkyyttä (täydessä maailmassa). Kuten kirjastakin käy ilmi, ei ole näköpiirissä sellaista aineetonta tai vihreää talouskasvua, jota vihreiden parissa on hahmoteltu. Aineettomalta voi näyttää esimerkiksi finanssikuplan (joiden esiintymistiheys ja suuruus on kasvanut ajan myötä) varassa tapahtuva kasvu, tai kun Kiinaan siirrettiin enemmän CO2-päästöjen muodostumista kuin samalla syntynyttä jalostusarvoa. Molemmissa tapauksissa lasku tulee viiveellä. Toisaalta esimerkiksi Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö oli keskustelun (jossa mm. Talous kasvun jälkeen -kirjaa esiteltiin) perusteella valmis fossiilitalouden jälkeiseen, kasvuttomaan aikaan keskustelutilaisuudessa Eduskunnan Kansalaisinfossa viime perjantaina. Samassa tilaisuudessa SDP:n Antti Rinne näki talouskasvun nostavan suomalaistenkin pienituloisten tuloja vielä, mutta pitkällä tähtäimellä (jota hän ei täsmentänyt) talouskasvusta voidaan Suomessa hänen mukaansa luopua. Rinne haluaa vältellä edessä olevaa jakokonfliktia kasvun avulla niin pitkään kuin mahdollista? Niinistö muistutti, että talouskasvu on nykyisin tyypillisesti jobless growth eli ei tuo työpaikkoja mukanaan.
Tilanne on myös aidosti hankala. Jos yksi valtio päättää sitoutua kasvuttomaan talouteen, niin sen suhteellinen painoarvo kansainvälisessä politiikassa voi pienentyä, pääomat saattavat paeta maasta ja esimerkiksi armeijan ylläpito vaikeutua. Suomessa on leikattu melkein joka paikasta, mutta armeija sai lisää tai on saamassa rahaa miljardeilla ilman mitään keskustelua. Samalla liki kaikki instituutiomme ovat rakentuneet riippuvaiseksi kasvusta. Jos rikkaat maat yhdessä toteavat, että kasvua ei tavoitella saati haluta, niin ikuisen kasvun logiikalla toimivat finanssimarkkinat romahtavat? Eräs tarina, narratiivi, jota nykyisin suositaan, on että talous kasvaa pian uusiutuvan energian varassa. Uusiutuva energia on vielä niin pitkään riippuvaista fossiilisesta energiasta ja sitä laadullisesti heikompaa, että sen varassa talouskasvu tuskin jatkuu ja voi jatkua.
Henkilökohtaisesti uskon, että kasvuttomaan talouteen sopeudutaan hitaasti ruohonjuuritasolta alkaen (bottom-up). Jos kapitalistinen talousjärjestelmä törmää talouskasvun rajoihin, niin se luultavasti näkyy erilaisina finanssi- ja rahoituskriiseinä (josta vuoden 2008 kriisi oli kenties jo ensimmäinen näytös). Talous näyttää kasvavan nykyisin lähinnä velkakuplien avulla. Yhdysvalloissakin ohjauskorot olivat nollassa melkein kymmenen vuotta. On mahdollista, että jokaisen kriisin myötä yhä useampi irtautuu mahdollisuuksien mukaan kasvutaloudesta. Media ei juurikaan noteeraa monenlaista kasvavaa paikallista aktivismia, jota on havaittavissa ympäri maailman. Ei ole kuitenkaan sanottu, että tarpeeksi moni voi hypätä kasvutaloudesta ulos edes varakkaissa maissa. Politiikka - sopivasti paikallista ja kansainvälistä sekoitettuna - olisi minusta siksi hyvin tarpeellista.
Talous kasvun jälkeen on tärkeä ja erittäin suositeltava kirja. Tyhjentäviä kasvun jälkeisiä politiikkaohjeita kirjasta ei kannata odottaa (eikä siinä sellaisia yritetä tarjotakaan), mutta erinomaisia ainesosia paremman politiikan hahmotteluun siitä kyllä saa. Kirjan luettuaan lukija saattaa pohtia lievästi progressiivista ympäristöverotusta tai vaikkapa keskuspankin rahoitusta kestävämpään infrastruktuuriin kohdistuviin investointeihin.
