tiistai 15. syyskuuta 2015

Verotuksesta ja tulonjaosta kasvuttomassa taloudessa

Hyvinvointivaltio on perustunut laajentuvaan talouteen. Talouskasvu näyttää olevan jo ohi tai loppumassa varsinkin teknologisen kehityksen kärjessä olevissa maissa ja yhteiskunnalliset mittelöt kasvamattomasta kakusta alkamassa. Olemmeko valmiit tinkimään eduistamme yhteisen hyvän eteen?

Kirjoitukseni on tarkoitettu herättämään ajatuksia ja keskustelua. Keskustelun jälkeen saatan muuttaa mieltäni tässä esitettyyn enkä palaa korjaamaan tekstiä. Kun faktat muuttuvat niin mielipiteeni todennäköisesti muuttuu.

Hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä käytävän mittelön taustalla ei perimmäisenä syynä ole se, että Sari Sairaanhoitajan johdolla palkkoja nostettiin liian paljon takavuosien palkkakierroksilla vaan se, että talous ei ole enää kasvanut ja alhainen inflaatio ei auta korjaamaan reaalipalkkoja. Lähestymme yhteiskunnallista nollasummapeliä, jossa pekan etujen parantamiseksi on paulan etuja heikennettävä. Tämä näkyy selvimmin siinä, että yritysten sosiaaliturvamaksuja ollaan pienentämässä samalla kun sairausloma-ajan palkoista leikataan. Toki ajatuksena voi olla, että tulonsiirto työntekijöiltä yritysten omistajalle avittaa vientiä ja rahoittaa itse itsensä. Näin ei tietääkseni kuitenkaan käynyt kelamaksujen poiston ja yhteisöverojen laskun yhteydessä. Globaali talouskasvu on samalla hidastunut lisää. En siis pidättäisi henkeä. Poliitikot sanovat, että on pakko leikata, koska velkaa ei voida ottaa lisää. Miksi ei voida? Perusteena on, että olemattoman talouskasvun nähdään jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen (tämä ilmenee kuvasta 1), jolloin velkaa ei voida ottaa tulevaisuuden kasvaneita verotuloja vastaan. Suomen Pankin ennuste 2020-luvun talouskasvulle lienee tarkoituksella optimistinen (ei ehkä huomioi mahdollista öljyn tuotantohuippua, ilmastonmuutoksen kasvavia haittoja...). Minusta voimme olla tyytyväisiä, jos päästään nollakasvuun 2020-luvulla. Talouden kasvu ei ole luonnonlaki. Edistysusko on maallisista uskonnoista suurin, eikä talouskasvun loppumisesta oikein tohdita keskustella. Taloustoimittajat käyttävät termiä talouskasvun seisahtuminen (viimeksi tänään Helsingin Sanomissa), sillä talouskasvun päättyminen ei tyypillisesti kuulu keskusteltavissa oleviin asioihin.

Kuva1. Suomen talouskasvu on trendinomaisesti hidastunut jo yli 50 vuotta.

Suomen lisäksi teollisuusmaissa ylipäätään talouskasvu on hidastunut jo vuosia. Nykyisellä trendillään OECD-maissa talouskasvu on keskimäärin ohi noin kymmenen vuoden päästä hidastuen koko ajan. Asukasta kohti ja varakkain kymmenys väestöstä poislaskien talouskasvu on luultavasti vielä hitaampaa, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa väestö kasvaa ja talouskasvu kohdistuu yhä harvemmille. Internet, älypuhelimet, tietokoneiden yleistyminen, twitter ja muut vastaavat innovaatiot eivät ole kyenneet ylläpitämään samanlaista talouskasvua kuin sähkön ja polttomoottoreiden yleistyminen vuosikymmeniä aiemmin. Digitalisaatio saattaa syrjäyttää työtä, mutta ei välttämättä luo samalla uutta, jolloin digitalisaation eteneminen ei ehkä kasvata palkkoja ja markkinoita (ks. esim. Martin Ford, 2015). Naiset ovat jo työmarkkinoilla ja koulutus ei enää juuri tuota talouskasvua, koska suurin osa nuorisosta on jo korkeakoulutettu ja koulutuksen rajatuottavuus laskee (ks. esim. Robert Gordon, 2102 ja Tyler Cowen, 2011). On huomattava, että talouskasvu on teknologisen kehityksen eturintamamaissa hidastunut, vaikka viime vuosikymmeninä on nautittu globalisaation ja finanssimarkkinoiden räjähdysmäisen kasvun kaltaisista megatrendeistä ja tietotekniikka on kehittynyt huomattavasti. Teollisuusmaiden julkinen velka on samalla kasvanut paljon kokonaistuotantoa nopeammin 1970-1980-luvuilta lähtien kun yksityisen sektorin alentuneen tuottavuuskasvun taakkaa on siirretty julkiselle sektorille (kuva 3, Mauro Bonauitin, 2014, kirjassa on tästä trendistä hyvä kuvaus, suosittelen). 

Kuva 2. OECD-maiden vuotuinen talouskasvu 1960-2013.

Kuva 3. Julkinen velka on kasvanut huomattavasti vuoden 2005 jälkeen. Lähde: http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.500.5422&rep=rep1&type=pdf

Suomen taloudessa tuottavuus kasvoi 15,7-kertaiseksi 1900-2010. Ongelmana tässä on se, että nykyisessä talousjärjestelmässä mikään tuottavuuden ja varallisuuden taso ei riitä, vaan olemme loukussa varallisuuden ikuisen kasvun tarpeeseen. Laajentuva talous on työntänyt kohdattavia poliittisia haasteita edellään, mutta ei poistanut niitä. Ne ovat vastassa nyt, halusimme tai emme. Samalla kun työn tuottavuus on kasvanut lähes 16-kertaiseksi noin sadassa vuodessa on työn määrä per asukas vähentynyt kuitenkin vain 10 %. Väestönkasvu huomioitunakin työtä olisi voitu vähentää teoriassa paljon enemmän, mutta näin ei tapahtunut. Tämä ei ole ollut niin paljon vapaan tahdon asia kuin ehkä ajattelemme, vaan on seurausta kapitalistisesta talousjärjestelmästä. 

Kapitalisti ei pysty ottamaan kasvavaa vaurautta ulos lisääntyvänä vapaa-aikana vaan tämän on jatkuvasti investoitava tehokkaampaan ja/tai suurempaan tuotantoon, koska muuten ne kapitalistit, jotka investoivat, menevät tuottavuudessa ohi ja tekevät kapitalistista entisen kapitalistin (talouskasvupakosta enemmän täällä). Erään suuren kansainvälisen pörssiyhtiön vastavalittu toimitusjohtaja kertoi ensi tapaamisella henkilöstölleen, että yrityksen on kasvatettava markkinaosuuttaan, koska muuten työntekijöitä joudutaan sanomaan irti sitä mukaa kun he oppivat tekemään työnsä paremmin (eli tehokkaammin). Tämä on pelin henki. Toimitusjohtaja ei ole hyvä tai paha, vaan joko hyvä tai huono.

Ongelmana eivät olekaan kapitalistit vaan kapitalismi ja talouskasvun loppuminen (toisaalta taloudellisen toiminnan laajentumisen vuoksi voimistunutta ilmastonmuutosta ei voi irrottaa tästä, mutta siitä enemmän jäljempänä). Osien sijaan on katsottava järjestelmää. Ahneus on institutionalisoitu hyveeksi. Ahneuden "hyveys" on aidosti emergentti piirre: kun yksittäisten ihmisten ahneuksia, jotka sellaisenaan saattavat olla jonkun mielestä moraalisesti jopa tuomittavia, summataan yhteen, seurauksena on hyve: talouden ja tulonsiirtomahdollisuuksien kasvu. Yhteiskunta on rakenteillaan kannustanut kapitalisteja investoimaan ja laajentamaan taloutta, jotta yhteiskunta pärjää kilpailussa muita yhteiskuntia vastaan (kylmä sota lienee paras esimerkki tästä) ja pystyy rahoittamaan yhteiskunnallisia palveluja (poliitikoista on mukavaa jakaa lisää etuja). Investoinnit on esimerkiksi saanut vähentää verotuksessa, samoin kuin yrityksen korkokulut. Pienempään tuotantoon tyytyvälle ja lisää vapaa-aikaa työntekijölle tarjoavalle toimitusjohtalle käy kuin seeprojen hyvinvointiin savannilla keskittyvälle leijonalle, eli yksinkertaisesti lakkaa olemasta, koska pääoma ei siedä alhaista tuottoa jos korkeampi on saatavilla samalla riskillä kuten ei leijonakaan tyhjää vatsaa. Ei ole olemassa hyviä ja pahoja kapitalisteja. Kapitalistista järjestelmää on oikeanlaisilla kannustimilla suojeltava itseltään tai edessä on väistämättä ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen romahdus. Hyvinvointivaltio on paikallisesti onnistunut hyvin jakaessaan tuotetun kakun suhteellisen tasaisesti vuosikymmeniä. Henkilökohtaisesti uskon, että kakun jakoa ja sen leipomista ei voi talousjärjestelmässä erottaa toisistaan. Tähän viittaa ainakin se, että epätasainen tulonjako hidastaa talouskasvua. Pääoman vapaa liikkuvuus, talouskasvun hidastuminen ja sijoittajien pyrkimys korkeaan tuottoon ovat ympäristöongelmien ohella haasteita sekä hyvinvointivaltioille että kapitalistiselle talousjärjestelmälle.

Joitakin yksittäisiä rakenteellisia poikkeuksia, jotka kannustavat vapaa-ajan lisäämiseen kun tuottavuus kasvaa, on olemassa. Progressiivinen palkkavero ainakin periaatteessa korottaa vapaa-ajan arvoa. Nämä vapaa-aikaa työn kustannuksella suosivat rakenteet ovat kuitenkin harvassa eivätkä juuri hetkauta kokonaisuutta. Talouden laajentumiseen kytkeytyneenä on tullut työnjaon syventyminen, mikä lisää painetta työskennellä pitkiä työtunteja ja viikkoja. Tämä on arkipäivää monelle asiantuntijatyössä. Yksittäisen henkilön kouluttautumiseen työn vaatimuksissa mukana pysymisessä voi mennä joillakin aloilla suuri osa työajoista. Tätä ei voi edullisesti jakaa useammalle henkilölle vaikka koulutuksesta hyötyisikin koko yhteiskunta. Työn jakaminen tulee olemaan vaikeaa tulevaisuudessakin. On ehkä jaettava enemmän talouden tuotosta työn sijaan - perustulosta enemmän jäljempänä.

Palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on pienentynyt OECD-maissa viime vuosikymmeninä. Tämä tarkoittaa sitä, että yritysten markkinat pienentyvät. Paradoksaalisesti monien pääomatuloa saavien etuna ei välttämättä pidemmällä tähtäimellä ole suuri pääomatulon osuus bkt:sta, sillä samalla markkinat pienentyvät. Tämä johtanee siihen, että varallisuus kasaantuu pääomatuloa saavienkin joukossa. Rikkain prosentti omistaakin puolet maailman varallisuudesta. Omaisuus on valtaa demokratioissakin, kuten esimerkiksi Silvio Berlusconi on osoittanut. Tasaisesti jaettu kakku kasvaa nopeammin ja vakauttaa yhteiskuntaa kestämään ulkoa tulevia haasteita.

Jos kapitalistista järjestelmää verrataan metsästäjä-keräilijä yhteisöihin, niin niissä ei ole tällaisia talouden laajentamisen ja vaurauden harvojen käsiin kerääntymisen piirteitä. Niinpä tällaisissa yhteisöissä saatetaan kuluttaa vain pari tuntia päivässä elannon hankkimiseen ja loppuaika lauletaan, tarinoidaan - vietetään vapaa-aikaa. Tähän ei ole paluuta eikä sitä kannata edes yrittää, mutta erilaisten yhteiskuntien toiminnan tunteminen auttaa paremman tulevaisuuden hahmottamisessa.

Jos talous ei tulevaisuudessa kasva, niin yhteiskunnan rakenteita on muutettava jo yhteiskuntavakauden vuoksi. Esittelen kaksi ajatusta, joista uskon olevan paljon hyötyä, mutta vain vähän riskejä.

Perustulo


Perustuloa ovat kannattaneet kovan linjan oikeistoliberaalitkin, kuten Milton Friedman ja Friedrich Hayek sillä perusteella, että perustulo on sekä oikeudenmukaista että yhteiskunnan resurssien käyttöä tehosta. Jos jokin asia on sekä oikeudenmukaista että tehokasta, niin miksi sen ei pitäisi olla käytäntö? Perustulon olisi syytä olla EU:n laajuinen jos mahdollista, sillä EU:n käymästä kaupasta noin kaksi kolmasosaa tapahtuu unionin sisällä. Perustulo tasaisi tuloja ja laventaisi markkinoita, jolloin suuri osa maksetusta perustulosta palaa samaan taskuun kuin josta se maksettiin eli hyödyttäisi veronmaksajia. Kansantalous ei ole suoraviivainen prosessi, vaan toisen tulo on toisen meno jne. Onko riskinä, että perustulo on liian suuri ja saa osan jättämään työnteon? Varmasti, mutta dynaamiset vaikutukset tasoittavat tätä. Jos työvoiman määrä vähenee, niin jäljelle jäävien palkkataso pyrkii nousemaan tai automaatio korvaamaan työntekijöitä, jolloin työn tuottavuus paranee. Näin aluksi ylisuuri perustulo tavallaan automaattisesti ainakin osittain pyrkii hakeutumaan tasapainoonsa. Työstä luopuvat perustuloa saavat saattavat muuttaa maaseudulle tai kommuuneihin, jolloin maaseutu elävöityy ja vuokrat laskevat suurissa kaupungeissa, mikä hyödyttää veronmaksajia. Osa perustuloa saavista olisi joka tapauksessa pois työmarkkinoilta ja osa osallistuu esimerkiksi talkootyöhön. Perustulo on omiaan silloinkin, jos robotisaatio etenee digivallankumouksen ja muun teknologisen kehityksen myötä kohti eräänlaistä tekno-feodalismia jossa robotit tekevät suuren osan palvelutyöstäkin (Martin Ford, 2014), koska jos palkkatulot pienenevät, niin markkinatkin pienenevät.

Perustuloon kannattaisi ottaa koulutuslisä. Koulutuksen yksilölle koituvan hyödyn odotettavissa oleva taloudellinen arvo on laskusuunnassa, sillä esimerkiksi yliopistotutkinto ei tuota enää samanlaisella varmuudella turvattua uraa. Koulutuksella on kuitenkin yhteiskunnallista hyötyä niin paljon, että kouluttamisen kannustimia on järkevää ylläpitää. 

Ekologinen verouudistus


Talouskasvun loppumiseen ei voida varautua sellaisenaan vaan samalla on huomioitava muun muassa ilmastonmuutos ja luonnonvarojen parhaiden esiintymien ehtyminen. Työn korkea verotus on ollut järkevää aikana jolloin luonnonvaroista ei ollut pulaa ja talouskasvua tukeva teknologinen kehitys oli nopeaa. Palkkojen korkea osuus BKT:sta on ollut mahdollista vain työn mekanisaation avulla, joka on ollut riippuvaista sähkön ja fossiilisten polttoaineiden kasvavasta kulutuksesta. Fossiilisten polttoaineiden ja sähkön kulutuksen kasvu ovat ikään kuin sunventoineet työvoiman pääomaan verratuna alhaista tuottavuutta ja mahdollistaneet palkkojen suuremman osuuden BKT:sta. Samalla kallista työvoimaa on ohjautunut talouden sisällä mahdollisimman tehokkaasti verotuksenkin myötä. Nyt kuitenkin luonnonvaroista ja niistä syntyvien päästöjen vastaanottamisen kapasiteetista (biodiversiteetin lasku, ilmastonmuutos,,,) on pulaa eikä toisaalta työvoimapulaa ole näköpiirissä. Ekologinen verouudistus suosisi luonnonvarojen kierrätystä ja tehokasta käyttöä. Samalla työllisyys parantuisi ja ympäristön kyky ottaa vastaan taloudellisen toiminnan myötä syntyviä päästöjä. paranisi. Jos luonnonvaroja verotetaan enemmän, niin työtä voidaan verottaa vähemmän ja yhä useammin harvinaisia maametalleja sisältäviä koneita ei kannattaisi viedä kaatopaikalle vaan korjata ja kierrättää. Luonnonvaroja pitäisi verottaa neitseellisen käyttöönoton yhteydessä tai siihen kirjanpidollisesti liittyen. Näin kierrättäminen olisi edullisempaa automaattisesti. Palkkaverojen ja työn verotuksen sijaan kannattaisi verottaa haittoja ja sellaista pääomaa, joka ei äänestä jaloillaan, kuten kiinteistöjä. Jos palkkaveron alennukset painotetaan järkevällä tavalla pienituloisiin, niin kiinteistöveron haitta heille minimoituu ja samalla työn hintaa voidaan laskea.

Lopuksi


Talouden jako tuottavaan yksityiseen sektoriin ja kuluttavaan sektoriin on harhaanjohtava. Jos meillä ei olisi kätilöitä, peruskouluja, eläkkeitä yhteiskunnan toimesta, niin joutuisimme hankkimaan ne itse jolloin kuluttaisimme vähemmän muihin asioihin. Terveydenhoitotarve ei katoa sillä, että yhteiskunnan tukema terveydenhoito lakkautetaan. Mitä enemmän autossa on turvavarusteita, sitä suurempia riskejä kuljettajat ottavat. Sama voi päteä sosiaaliturvassakin, jossa kannustimet ovat kohdallaan. Bill Gates on todennut, että hän ei olisi luonut Microsoftia jos hän olisi syntynyt köyhänä afrikkalaisena. Lapseni menevät yhtä matkaa kouluun naapurien kanssa ja saavat yhtä hyvää opetusta riippumatta vanhempiensa varakkuudesta. Verotuksen optimitaso sijaitsee jossakin nollan ja sadan välissä, mutta emme varmuudella tiedä, että kummalla puolen optimia olemme juuri nyt. Ainakaan en ole nähnyt laskelmaa, joka sen osoittaa. Korkean veroasteen maat ovat kärjessä hyvinvointimittareilla mitattuna eikä kyse ole sattumasta. Jos verotusta lasketaan liikaa, niin yhteiskunnallisesta vakaudesta ja lahjakkaiden, mutta vähävaraisten ihmisten työpanoksesta voidaan joutua tinkimään. Jos verotus on liian korkea ja väärin suunnattu, niin kannusteet kehittää itseään ja toimia yhteiskunnan parhaaksi voivat kärsiä. Verotuksen rakenne kuitenkin lienee yhtä tärkeää kuin sen taso.

Hyvinvointivaltio on kiistatta historiallisen murroksen kynnyksellä eikä pelkkä verojen nosto ole nyt Suomessa minusta mahdollista, sillä osa veronkorotusvarasta on varattava väestön ikääntymiseen. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Materiaalinen elintasomme on noin 14-kertaistunut sadassa vuodessa, joten sitä on varaa vaikka hiukan laskea ennen kuin todella tärkeistä asioista joudutaan tinkimään. Tehokkuuden ohella on varmistettava yhteiskunnallista kestävyyttä. John F. Kennedyä väljästi lainaten meidän ei pidä kysyä, että mitä maamme voi tarjota meille, vaan mitä me voimme tehdä maamme eteen. Neuvottelupöydissä intressiryhmien edut eivät saa mennä parhaan kokonaisratkaisun tavoittelun edelle.

Lähteitä ja lisäluettavaa


1. Martin Ford, 2015. Rise of the Robots.
2. Mauro Bonauiti, 2014. The Great Transformation.
3. Immanuel Wallerstein, 2004. World System Analysis.