tiistai 17. maaliskuuta 2015

Termiittikeko, liikenneruhkat ja vallitseva talouskäsitys

Termiittiyhteiskunnan toiminta ja liikenneruuhka ovat esimerkkejä siitä kuinka kasvava mittakaava tuo sosiaalisesta järjestelmästä uusia piirteitä esiin. Vallitsevan taloustieteen malleilla termiittiyhteiskunnan toimintaa tai liikenneruuhkan syntymistä ei voisi ymmärtää. Kompleksisten eli monimutkaisten sosiaalisten järjestelmien tutkimisen menetelmät tuovat uutta näkemystä mahdollisuuteen irroittaa talouskasvu ekologisista ja sosiaalisista haitoista.






Ekologit ovat termiittejä tutkimalla saaneet selville varsin hienoja rakenteita ja toimintoja, joita yksittäisiä termiittejä tutkimalla ei havaitse. Termiitit viestivät syljellään, joka sisältää viestejä kuljettavia kemiallisia yhdisteitä. Termiittikeon sisustan lämpötilaa on säädettävä, sillä keon ulkopuolinen lämpötila voi Afrikan savanneilla vaihdella yli 30 astetta vuorokauden aikana. Pesän kuningattarelle tuodaan tieto, jos lämpötila uhkaa nousta munantuotannon kannalta liian korkeaksi. Kuningatar antaa syljellään kemiallisen käskyn termiittikeon jäähdyttämiseen erikoistuneille yksilöille, että ruiskuttavat vettä seinille. Veden haihtuminen sitoo lämpöenergiaa ja samalla viilentää kekoa. Toinen tapa säädellä lämpötilaa on avata ja sulkea keon ilmakanavia tarpeen mukaan. Kun lämpötila on palautunut tarpeeksi lähelle tavoitetta, kuningatar lähettää syljellään viestin, että nyt veden ruiskuttamisen tai kanavien määrän säätelemisen voidaan lopettaa.

Termiiteillä on siis mittakaavan suurentuessa ilmaantuvia rakenteita, joita ei havaitse pelkästään yksilöitä tarkkailemalla. Tällainen "emergenssi" on ominaista sosiaalisille järjestelmille, kuten yhteiskunnille. Myös liikenneruuhka on esimerkki emergenssistä, sillä liikenneruuhka syntyy vain mittakaavan kasvaessa tarpeeksi suureksi. Los Angelesin arkiruuhkaa ei voi havaita tutkimalla liikennevirtaa Humppilassa.

Mitä merkitystä näillä sinänsä kiehtovilla esimerkeillä mittakaavan mukana ilmaantuvista uusista piirteistä, joita ei voida johtaa pienemmästä mittakaavasta, sitten on käytännön kannalta? Kaiken politiikanteon taustalla on nykyään enemmän tai vähemmän talouspolitiikka, joka perustuu talousmalleihin, joissa mittakaavalla ei ole merkitystä. Näissä mallissa 1700-luvun torikauppiaisiin Lontoossa pätevät samat lainalaisuudet kuin vaikkapa yli 100 000 työntekijän Wal-Martiin. Neoklassinen taloustiede (eli se, jonka teorioihin pohjaa suuri osa talouspolitiikasta ja sen myötä lähes kaikki politiikka) lähtee oletuksesta, että yksittäiset talouden mikrotoimijat, kuten kuluttaja tai firma, summautuvat makrotasolla ilman, että uusia piirteitä tai rakennelmia ilmaantuu.

Kompleksisuuden tiede, jossa mittakaavalla on suuri merkitys, selittää hyvin sen, että miksi talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti ilman uusia ja kasvavia (usein haitallisia) sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia (Bonauiti, 2014). Mittakaavan kasvaessa taloudesta nousee emergenttejä piirteitä, joiden olemassaoloa ei olisi voitu ennustaa pienemmässä mittakaavassa. Tämä voi selittää myös sen, miksi elintason noustessa ihmisten onnellisuus ei näytä nousevan tietyn kynnyksen jälkeen. Kun elintaso kasvaa niin kulutus alkaa yhä enemmän kohdistua välttämättömyyshyödykkeiden sijaan ns. positionaalisiin hyödykkeisiin, joilla mitataan statusta suhteessa muihin. Naapurustossa ensimmäiset nopeat autot tuovat hyvinvointia omistajilleen, mutta jos niiden määrä kasvaa suureksi naapurustossa, niin niiden tuottama hyvinvointivaikutus katoaa.

Positionaalisten hyödykkeiden kasvava kuluttaminen nousevan "elintason" eli BKT:n myötä johtaa alati jatkuvaan kilpailuun, sillä naapurin kuluttaminen on ikään kuin itseltä pois (keep up with the Joneses; pysy naapurien statuksessa mukana). Tämä kulutuksen kohdistuminen positionaalisiin hyödykkeisiin saattaa selittää myös sitä, että BKT:n jatkaessa nousuaan teollisuusmaissa viime vuosikymmeninä monet hyvinvointimittarit kytkeytyivät irti BKT:n kasvusta ja ovat joko polkeneet paikallaan tai kääntyneet laskuun. Kun liikenne on jo ruuhkautunut, niin lisää sitä samaa vanhaa ei ole enää optimaalinen ratkaisu. Toki hyvinvointimittarit ovat jossain määrin subjektiivisia eikä täydellistä mittaria ole (koskee myös BKT-mittaria).


Kuva 1. BKT ja GPI indikaattorit USA:ssa 1950-1994. Peter Victor, 2010. (http://www.nature.com/nature/journal/v468/n7322/full/468370a.html).


Luonnossa kaksi hyvin eri suuruista eliölajia ei koskaan muistuta tarkasti toistaan, vaikka niiden elinympäristö olisi sama. Galilei totesi 1600-luvulla, luonto ei pystyisi tuottamaan hevosta joka olisi 20 kertaa tavallista suurempi, ilman että luiden rakenne ja moni muu asia muuttuisi. J. Haldane päätyi vajaa sata vuotta sitten päätelmään, että jokainen eliölaji on optimaalisen kokoinen. Taloudelle ei kuitenkaan vallitsevan taloustieteen mukaan ole optimaalista kokoa ja enemmän on aina parempi. Sen mukaan talouden kaksinkertaistuminen tuottaa yhtä paljon lisähyvinvointia Saksassa kuin esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Käytetyt lähteet


The Great Transition (Routledge Studies on Ecological Economics), 2014. Mauro Bonauiti.
The Myth of Progress: Toward a Sustainable Future, 2013. Tom Wessells.

The Real-World Economics Review -blogissa on kansantajuista kritiikkiä vallitsevasta taloustieteestä ja ajoittain myös näistä malleista, joiden mukaan mittakaava ei vaikuta mallien toimivuuteen täällä. Monet taloustieteilijät suhtautuvat kriittisesti mittakaavattomiin talousmalleihin ja vallitsevaan neoklassiseen taloustieteeseen ylipäätään. Viimeistään vuoden 2008 finanssikriisi havahdutti monet pohtimaan taloustiedettä hyvin kriittisesti. Kestää kuitenkin aikansa ennen kuin vallitsevat paradigmat muuttuvat. Amazonin kirjakaupassa ilmestyy jo pelkästään taloustieteilijöiden toimesta enemmän talouskasvun sosiaalisia ja ekologisia rajoja pohdiskelevia kirjoja kuin minä ainakaan ehdin lukea. Tuo Mauro Bonauitin kirja on harvinaisen monipuolinen tässä mielessä, joskin todella kallis. Vuokrahinta kahdeksi kuukaudeksi ei ollut mielestäni kohtuuton.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kirja-arvio: Uhkapeli ilmastolla

Kirja-arvio kirjasta Uhkapeli ilmastolla.



Uhkapeli ilmastolla -kirja kertoo kuinka ilmastonmuutoksen torjunta on kaikella todennäköisyydellä niin haastavaa, että yhtään keinoa ei ole varaa jättää käyttämättä - ei ydinvoimaa eikä uusiutuvaa energiaa. Luonnonsuojelijoiden, ympäristöjärjestöjen ja Vihreiden kannalta ydinvoima on hankala keino monella tavalla. Ydinvoiman vastustamisen kulttuuria on näiden piirissä ehtinyt muodostua aikana, jolloin ilmastohaasteen suuruus ei ollut niin hyvin tiedossa. Kirja muistuttaa, että keinoja ja tavoitteita ei pidä sotkea keskenään. Uusiutuva energia on kirjoittajien mukaan hyvä keino, mutta huono tavoite ilmastonsuojelussa. Yhdyn kirjoittajien - Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen - näkemykseen, että uusiutuvan energian potentiaalia on luultavasti yliarvioitu ja sen suuret lisäystavoitteet voivat törmätä yllättäviin ongelmiin - kuten esimerkiksi luonnonsuojeluun tai suuriin CO2-päästöihin.

Ydinvoiman ja uusiuvan energian vastakkainasettelusta hyötyvät epäsuorasti fossiiliteollisuus ja ilmastonmuutoksen kieltäjät. Kirjan herkullisinta antia ainakin minulle oli se, kuinka ydinvoiman vastustus perustuu usein loogisiin kuperkeikkoihin tai kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: kaksilla kärryillä ajamiseen. Joissakin argumenteissa ydinvoima on samaan aikaan liian halpaa ja liian kallista. Ja sähkön kymmenen vuoden futuurihintoja käyttäen esimerkiksi arvioidaan ydinvoimalan kannattavuutta, joka valmistuu kymmenen vuoden päästä ja toimii 60-80 vuotta. Toisaalta kirjoittajat eivät analysoi, että kuinka paljon Suomessa OL3-reaktorin vaikeudet ja Fennovoiman geopoliittinen tausta ovat vaikuttaneet lisäydinvoimaan suhtautumiseen. Olisin kaivannut myös analyysiä siitä, että miten ydinvoiman osuus energiantuotannosta saadaan käännettyä nousuun, sillä vähäpäästöisen energian tarve on suuri ja ydinvoiman osuus energiantuotannosta on viime vuosina ollut laskusuunnassa ja ydinvoiman imago varsin huono monissa maissa.

Tiiviissä ja nopealukuisessa kirjassa ei mennä kovin syvälle missään asiassa, mutta silti se haastaa lukijaansa pohtimaan omia asenteitaan ydinvoimaan. Kohdeyleisönä kirjalla on ennen kaikkea luonnonsuojelijat ja poliittiset päättäjät. Kirjassa olennaiset termit on avattu hyvin, enkä havainnut kirjassa anglismeja. Kirja on varsin helppolukuinen eikä vaadi ennakkotietoja ydinvoimasta tai ilmastonmuutoksesta. Kirjan suurin heikkous on osittain sen vahvuudessa eli kirjan tiiviydessä. Joistakin asioista olisi kaivannut enemmän tietoa. Esimerkiksi 70-luvun keskustelua ydinvoiman huikeasta tulevaisuudesta ja nykyistä keskustelua uusiutuvan energian valtavasta potentiaalista olisi voinut vertailla enemmänkin. Ilmastonmuutoksen kieltämisellä ja ydinvoiman vastustamisella on mielenkiintoisia psykologisia yhtymäkohtia, joista kirjoittajilla oli ilmeisesti tilaa kirjoittaa varsin vähän.

Ydinvoimaa koskevia väitteitä ei ole ihan yhtä paljon lähdeviitoitettu kuin uusiutuvaa energian kohdalla oli tehty. Tai ainakin sellainen kuva minulle jäi. Itse olen enemmän perehtynyt uusiutuvaan energiaan kuin ydinvoimaan, joten olisin joissakin kohdin kaivannut viitteitä nimenomaan ydinvoimaa koskien. Ehkä kirjoittajat ovat päätyneet tilanpuutteen vuoksi lisäämään viitteitä enemmän uusiutuvaan energiaan. Tämä voi olla perusteltua ainakin siinä mielessä, että uusiutuvan energian potentiaalia on hypetetty varsin paljon. Kirjan graafit on tehty varsin persoonallisella tavalla. Tästä syystä osa graafeista saattaa olla lukijalle hiukan hankalasti hahmotettavissa, varsinkin jos asiaa ei tunne entuudestaan jollain lailla. Graafien kuvatekstit ovat tavallaan otsikoita eivätkä siten tue kuvaajien hahmottamista. Hankalimpia graafeja (esim. sivu 15) voisi ehkä hiukan avata kirjan kotisivulla?

Kirjassa on selvästi nähty paljon vaivaa esimerkiksi säteilysuojeluun paneutumisessa. Aivan oikeutetusti kirjoittajat korostavat, että säteilyn haitat eivät ole niin suuria kuin yleisesti luullaan eivätkä varsinkaan jos niitä suhteutetaan monien muiden energiamuotojen haittoihin. Toisaalta kirjoittajat ymmärtävät hyvin säteilyyn liittyvän pelon. Todellisessa elämässä on aina olemassa vaihtoehtoiskustannus eikä päätöksiä voi tehdä tyhjiössä vaan verrattuna muihin (usein vielä huonompiin) vaihtoehtoihin. Avoimen mielen omaavalle lukijalle on tarjolla hyvää polttoainetta itsetutkiskeluun ydinvoimakannastaan. Vielä muutama vuosi sitten olin itsekin tämän kirjan aivan ydinkohderyhmää, sillä olin Janne M. Korhosen kanssa voimakkaasti eri mieltä ydinvoiman tärkeydestä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja väittelinkin hänen kanssaan tästä sosiaalisessa mediassa. Olen tarkistanut kantaani koska ilmastonmuutos tuottaa lähinnä ikäviä yllätyksiä tiedon tarkentuessa ja uusiutuvan energian laajamittaisen soveltamisen haasteet massakulutusyhteiskuntien tarpeisiin ovat käsitykseni mukaan niin suuria, että pelkästään niiden varaan ei voida laskea. Eikä näytä siltä, että keskimääräistä elintasoakaan oltaisiin vapaaehtoisesti laskemassa vauraissakaan maissa.

Tällainen kirja ei tietenkään synny ilman virheitä. Varsinkaan kun vaikuttaa olevan kyse pamfletin ja tietokirjan kompromissista. Parhaiten virheitä voi välttää sillä ettei tee mitään. Toiseksi paras tapa on se, että virheistä pyritään oppimaan ja virheet korjaamaan. Kirjoittajat näyttävät olevan sitoutuneita jälkimmäiseen eli tieteelliseen metodiin, sillä kirjan kotisivulle on jo ilmestynyt päivitettävä lista kirjan sisältämistä virheistä. Tällainen korjaava prosessi on ilahduttavaa kirjan lukijan kannalta. Samalla se tarjoaa tieteelliseen metodiin perehtymättömälle lukijalle mahdollisuuden tutustua tietämyksen itseään korjaavaan ja täydentävään prosessiin.

Varsin siteeratun geotieteilijän, Markku Kulmalan, mukaan meillä on 40 vuotta aikaa pelastaa maailma. Kulmala tuskin tarkoitti että meillä on 40 vuotta aikaa odottaa ennen kuin maailmaa pitää alkaa pelastaa. Uhkapeli ilmastolla -kirja tarjoaa hyvää päivitystä ilmastonmuutoksen torjunnan haastavuuteen ja pyrkii perustelemaan, että miksi mitään keinoa ei voida jättää käyttämättä nykytiedon valossa. Kirjassa muistutetaan, että ydinvoima ei ole pelkkää uraanivoimaa ja ydinjäteongelmaakin asetetaan mittasuhteisiin siinä maailmassa, jossa on olemassa vaihtoehtoiskustannus.