Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Talouskasvun pakko - miksi?

Kapitalistinen talousjärjestelmä on epävakaa, jos se ei kasva. Mitä jos talouskasvua ei kaikesta huolimatta tule? Mitä jos ilmastonmuutosta ei saada aisoihin ilman talouskasvun rajoittamista ja talouskasvusta halutaan luopua? Olisiko talousjärjestelmä muokattava sellaiseksi, että se kestää alhaista talouskasvua nykyistä paremmin? Mitä jos nykyinen finanssikriisi onkin talouskasvun loppu? Mitä voidaan tehdä, jotta ikuisen talouskasvun varaan rakennetut instituutiot toimivat, mikäli talouskasvua ei jostakin syystä tule?



Talouskasvu yhdistää kaikkia etupiirejä


Poliitikot eri puolueista ovat usein yksimielisiä ainakin yhdessä asiassa: talouskasvua on hyväksi tai jopa välttämätöntä pitkällä aikavälillä. Tämä ei ole yllättävää, sillä talouden kasvaessa on helpompi tehdä esimerkiksi tulonsiirtoja. Talouden kasvaessa ei tarvitse ottaa yhdeltä äänestäjäryhmältä kun yhdelle myönnetään etuja. Talouskasvussa itsessään en näe mitään vastustamisen arvoista, kunhan sen haittavaikutukset, kuten ympäristön pilaantuminen  ja eriarvoisuuden kasvu saadaan hallintaan. Mikäli nykyisen kapitalistisen talousjärjestelmän osana oleva reaalitalous (kokonaistuotannon arvo) ei kasva pitkällä aikavälillä (suhdannevaihtelut eivät haittaa mikäli tarpeeksi voimakkaaseen talouskasvuun palataan tarpeeksi pian), niin jonkun etuja kasvatettaessa on joltakulta otettava pois. Esimerkiksi jos työn verotusta kevennetään ilman, että jonkun äänestäjäryhmän verotusta kiristetään, niin valtion menot ovat tuloja suuremmat ja valtio velkaantuu. Julkinen velkaantuminen ei ole ongelma, mikäli talous palaa pitkäkestoiseen talouskasvuun, jonka myötä verotulot kasvavat ja velanhoitokyky paranee. Mutta mikäli näin ei käy, niin velalla eläminen on poissa tulevaisuuden hyvinvoinnista. Velka on näppärä tapa siirtää tulevaisuudenodotukset tähän hetkeen, mutta jos tulevaisuudenodotukset paljastuvat ylimitoitetuiksi laajassa mittakaavassa, niin velkojen hoito käy taakaksi ja velkojen vakuuksina olevien reaaliomaisuuksien arvot romahtavat.

Talouskasvun pakko


Perimmäinen syy talouskasvupakkoon kapitalistisessa talousjärjestelmässä on se, että ilman talouskasvua talousjärjestelmä tulee epävakaaksi. Taloustieteilijä Minq Li (2014) on tutkinut teollisuusmaiden historiaa tältä osin 1900-luvulta ja todennut, että pitkäaikainen alle 2 %:n vuotuinen talouskasvu on edeltänyt sosiaaliseen epävakauden merkittävää lisääntymistä. Kapitalistinen talousjärjestelmä voidaan määritellä loputtoman pääoman kasautumisen järjestelmäksi, jossa etusija on pääoman ikuisella kasvulla (Wallerstein, 2004). Miksi kapitalistinen talousjärjestelmän vakaus on riippuvaista talouskasvusta?

Ajatellaanpa taloutta, joka ei kasva. Kapitalistien voitot ovat osa taloudellista tuotantoa, joista osa pitää investoida takaisin, jotta kapitalistit voivat pärjätä kilpailussa toisia kapitalisteja vastaan. (Huom! Tässä yhteydessä kapitalisti viittaa sen talousteoreettiseen merkitykseen, josta usein käytetty määritelmä on "pääomasijoittajaan, joka sijoittaa erityisesti suuryrityksiin". Termiä kapitalisti on käytetty muissakin merkityksissä, mutta tässä kirjoituksessa termi viittaa talousjärjestelmän osaan, eikä esimerkiksi "kapitalistisen talousjärjestelmän kannattajaan". Jokainen työssä käyvä ja eläkettä nauttiva suomalainen on "kapitalisti" vähintään eläkejärjestelmämme kautta, mikä mielestäni korostaa hyvin sitä, että "kapitalisti" on tässä kirjoituksessa talousjärjestelmän osa eikä luonnehdinta.) Kapitalistin on pakko investoida esimerkiksi resurssitehokkaampaan (työvoima, raaka-aineet, energia) pääomaan tai tuotantokapasiteetin laajentamiseen (tällöin suuruuden ekonomia auttaa pärjäämään kilpailussa) kilpailukykynsä varmistamiseksi. Mikäli talous ei kasva, niin ennemmin tai myöhemmin voitotkin lakkaavat kasvamasta (keskimäärin, jolloin osa yritystoiminnasta on keskimääräistä huomattavasti tappiollisempaa ja kaataa talouden taantumaan).

Lyhyellä tähtäimellä voitot voivat kasvaa vaikka talous ei kasvaisi, mikäli voittojen osuus kokonaistuotannosta kasvaa. Tämä ei voi kuitenkaan kestää kovin kauan jos talous ei kasva, sillä palkansaajat alkavat vastustaa oman osuutensa pienenemistä jossakin vaiheessa. Työväestön vastustus ja sen myötä sosiaalinen epävakaus tulee takuuvarmasti jo kauan ennen kuin ollaan tilanteessa, jossa kapitalistit saisivat 100 % tuotoksesta eli teoreettisen maksimin. Mikäli puolestaan pääoman muodostuksen kasvu jatkuisi huolimatta siitä, että voitot eivät kasva, niin väistämättä pääoman tuottoaste vähenisi kohti nollaa. Kapitalistin kannusteet investointeihin loppuvat, mikäli pääoman tuottoaste lähenee rajatta nollaa. Kapitalismi on siten järjestelmä, joka perustuu voitontavoitteluun eikä siten voi olla kestävällä pohjalla, mikäli pääoman tuottoaste vähenee vääjäämättä. Näistä kahdesta kapitalistisen talousjärjestelmän epävakaasta ääripäästä voidaan pysyä poissa sillä, että talous kasvaa riittävän suurella nopeudella. Talouskasvu on siten mekanismi, joka pitää kapitalistisen talousjärjestelmän noista ongelmallisista "ääriarvoistaan" eli jossa yritysten osuus voitoista lähenee arvoa nolla tai 100 %.

Työttömyys kasvaa jos tuottavuuskasvu ei johda talouskasvuun


On muitakin syitä, miksi kasvuton talous kapitalistisessa talousjärjestelmässä on ongelmallista. Työvoiman tuottavuus tyypillisesti paranee ajan myötä, kun tuotannon kustannustehokkuutta pyritään parantamaan (kilpailutekijöistä johtuen). Tästä on seurauksena työttömyyden kasvu, mikäli talous ei kasva, jolloin ylijäämätuotannon (se osa tuotannosta, joka kokonaistuotannosta jää kun perustarpeet ja korvausinvestointien tarve on tyydytetty) kysyntä pienenee ja sen myötä työttömyys kasvaa. Mikäli työn tuottavuus kasvaa esimerkiksi 2 %:n vuosivauhtia ja väestö 1 % vuodessa, niin talouden pitää kasvaa 3 % (2  % + 1 %), jotta työttömyys ei lisäänny jos vapaa-aikaa ei haluta lisätä. Käytännössä mm. eläköityminen pehmentää työnkysynnän vähyyttä.

Työvoiman tuottavuuden kasvusta suurin osa onkin tähän mennessä "ulosmitattu" talouden koon kasvuna. Ainetta ja energiaa on yhdistetty yhä uusiksi tuotteiksi ja palveluiksi ja monien aiempien tuotteiden ja palveluiden tuotantomääriä on kasvatettu, kun työn tuottavuus on parantunut ja markkinat laajentuneet. Periaatteessa tuottavuuskasvua voitaisiin ulosmitata myös vapaa-ajan kasvuna, mutta näin on tehty vain pienessä mittakaavassa. Työn tuottavuus on viisinkertaistunut Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkimmäisen puolikkaan aikana, mutta työtuntien määrä ei ole vähentynyt. Täällä on mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitkä tekijät tässä "valinnassa" saattavat vaikuttaa taustalla.

Toinen kapitalistisen talousjärjestelmän ja kasvuttoman talouden yhdistämisen ongelma on osittaisvarantoon perustuva pankkijärjestelmä, joka vaatii talouskasvua. Toisaalta, ilman hyvin toimivaa finanssijärjestelmää kapitalismi ei voi selvitä, sillä investointien rahoittamiseksi tarvitaan velkaa. Pankit luovat rahaa saadakseen korkoa luomalleen rahalle. Rahoitusjärjestelmä auttaa kohtaamaan ne, joilla on säästöjä ja ne, joilla on hyviä investointi-ideoita enemmän kuin varallisuutta niiden toteuttamiseen. Velkaa on kuitenkin olemassa paljon enemmän kuin rahaa ja liikepankit ovat se instituutio, joka valtaosan rahasta "luo". On mahdollista, että sijoittajien tuottovaatimukset eivät täydellisesti jousta reaalitalouden mahdollisesti alentuneen kasvupotentiaalin suhteen vaan sijoittajien suurehko tuottovaatimus olosuhteisiin nähden aiheuttaa erilaisia finanssikuplia aikaisempaa tiheämmin (Galbraith, 2014 ja kansainvälinen järjestelypankki BIS täällä). Mikäli emme halua luopua reaalitalouden kasvusta, niin olemmeko valmiit sietämään mahdollisesti erilaisia finanssikuplia useammin? Tulkitsen niin, että finanssijärjestelmä saattaa nykyisessä muodossaan käydä pitkällä aikavälillä joka tapauksessa taakaksi reaalitaloudelle, sillä velan määrä on kasvanut jo vuosikymmeniä taloutta nopeammin ja samalla reaalikorko on alentunut trendinomaisesti. Tämä tarkoittanee sitä, että lisääntyvä velka on jo pitkään tuonut koko ajan suhteellisesti vähemmän talouskasvua eli velan rajatuottavuus on ollut laskevalla käyrällä jo vuosikymmeniä.

Loppuiko talouskasvu jo?


Mitä jos talouskasvu loppui reaalitalouden osalta viimeistään vuoden 2008 finanssikriisiin ja on ollut lähinnä näennäistä kasvua ennätysalhaisten korkojen, epätavallisten keskuspankkitoimien ja valtioiden voimakkaasti alijäämäisten budjettien ansiota? Mitä jos kestävä talouskasvu ei ole mahdollista ja haluamme sen vuoksi luopua talouskasvusta? Talouskasvu on tuotannon taloudellisen arvon kasvua, mutta nykyaikainen talouskasvu alkoi noin 1820 (katso kuva 4 täällä) ja tähän asti reaalitalouden arvon kasvu on tarkoittanut aineellisten resurssien käytön kasvua liki samassa suhteessa eikä reaalitalouden absoluuttista irtikytkeytymistä energian ja raaka-aineiden kasvusta ei ole näköpiirissä. Toki yksittäisen maan tai maanosan tilastot voivat näyttää, että energiankulutus/päästöt ja talouskasvu ovat jo irtautuneet, mutta se on vain tilastoharha, joka johtuu siitä, että jalostusarvoa on ulkoistettu vähemmän ulkomaille kuin päästöintensiivisimpiä osia globaaleista toimitusketjuista.

Mahdotonta ei ole ainakaan teoriassa se, että talouden materiaali- ja energiaintensiteetti laskee nopeammin kuin talous kasvaa (jolloin käytettäisiin absoluuttisesti aineellisia resursseja vähemmän ajan myötä) ainakin jollakin aikavälillä. Näin ei toistaiseksi ainakaan ole ollut. Toisaalta jos halutaan pitää ilmastonmuutos jollakin todennäköisyydellä edes kohtuullisen turvallisella tasolla, niin tunnetuista fossiilisen energian esiintymistä pitää jättää maahan 80 %. Tämä tarkoittaisi mm. sitä, että kivihiilen käyttö lopetettaisiin huomenna.

Pitäisikö instituutioitamme valmistella jo jossain määrin siihen, että talouskasvua ei enää tule, siitä halutaan luopua taikka sitä halutaan vain sillä ehdolla, että ympäristön tila (kuten CO2-päästöt) kohenee? Tunnettu ympäristötaloustieteilijä Herman Daly on esittänyt, että talouskasvun rajahaitta on nykyisin rajahyötyä suurempi eli jokainen lisäkasvuyksikkö aiheuttaa hyötyään suuremman haitan. Mikäli Daly on oikeassa siinä, että talouskasvusta on tullut "epätaloudellista", niin se tarkoittaisi sitä että rationaalinen taloudellinen toimija, joka tekee päätöksensä marginaalissa, kieltäytyisi lisäkasvusta jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Yleinen retorinen väite on, että kuluttajat haluavat koko ajan enemmän, joten talous kasvaa, koska kuluttajien tarve ei tyydyty koskaan. Täällä on esitetty mielenkiintoista kritiikkiä kuluttajan valinnanvapaudesta ja sen mukaan on mahdollista, että kuluttajan tahto ei ole riippumaton talouden instituutioista, kuten markkinat.

Suomessakin on järjestetty monia talousseminaareja, joissa pohditaan talouskasvun käynnistämistä uudelleen, mutta yhdessäkään ei tietääkseni ole tartuttu vakavasti vaihtoehtoon, että talouskasvu on kerta kaikkiaan loppu ja pohdittu, että miten talouskasvupakon umpisolmusta avauduttaisiin. Harvassa lienee sellaiset, joiden mielestä vuodesta 2009 alkaen talouskasvu on ollut kestävällä pohjalla (siis riippumaton alhaisista keskuspankkikoroista, julkisesta velkaantumisesta ja epätavanomaisista rahapolitiikan keinoista). Jotkut ovat esittäneet, että talouskasvu on perustunut velkaan ja finanssikupliin jo 2000-luvun taitteen ICT-kuplan puhkeamisesta lähtien (ks. esim. Galbraith, 2014). 

Miten yhteiskuntaa tulisi muokata alhaisen talouskasvun varalta?


Rahajärjestelmän muutos lienee välttämätön, mutta ei riittävä ehto, että talouskasvun pakosta voidaan luopua (Kansainvälisen valuuttarahaston mallinnuksen mukaan velattomaan rahaan siirtymällä suuri osa yksityisestä ja julkisesta velasta lakkaisi olemasta eikä siirtymiseen löytynyt tutkimuksessa esteitä). Tämä ei tarkoittaisi sinänsä talouskasvusta luopumista vaan varautumista siihen, että sitä ei kuulu eikä näy, kun nykyistä heikkoa talouskasvua ylläpitäviä poikkeustoimia ei enää ole käytettävissä. Mitä muuta tarvitaan? Tasaisempi työnjako lienee perusedellytys, jo siksi, että tuottavuuden kehitys on ulosmitattava lisääntyvänä vapaa-aikana jos sitä ei tehdä/voida tehdä tuotannon kasvattamisena? Mitä muuta?

Kasvua on mukavampi äänestäjille jakaa kuin nolla- tai miinussummaa, mutta jonkun on uskallettava kysyä kiperiä kysymyksiä sen varalta, että talouskasvu on ohi tai siitä halutaan jossain vaiheessa luopua muista syistä (kuten ilmastonmuutoksen hillintä). 1900-luvun talouskasvu perustui teollistuvissa maissa varsin suurelta osin siihen, että naisten osallistuminen työmarkkinoille kasvoi mm. sähkön, juoksevan veden ja pesukoneen myötä liki miesten tasolle. Näin naisten työpanos tuotiin rahatalouden piiriin. Tämä loi positiivisen palautekytkennän kautta eli itse itseään ruokkien suuremmat markkinat, mikä puolestaan kannusti syventämään työnjakoa ja loi suuruuden ekonomiaa, jonka avulla suuremmat markkinat voitiin hyödyntää. Voitaisiinko pienentyvään elintasoon ikään kuin peruuttaa niin, että esimerkiksi perustulon myötä aletaan suosia vaikeasti työllistyviä osallistumaan yhteiskuntaan esimerkiksi järjestö- ja vapaaehtoistyön kautta? Näin tapahtuisi eräänlainen käänteinen monetisointi eli rahataloudesta pakitettaisiin osin pois. Vapaaehtoistyö saattaa tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin rahassa mitattavaa voittoa. Suuruuden ekonomian keinotekoinen suosiminen esimerkiksi verotuksen keinoin pitäisi poistaa? Voiko paikallinen, pieni katsastuskonttori kilpailla reilusti kansainvälisen ketjun kanssa, joka voi näyttää tuloksen siellä missä sitä verotetaan vähiten?

Yhdysvalloissa on lisääntymässä sellainen malli, jossa yrityksen työntekijät ovat yrityksen osaomistajia. Eläköityvät menestyneen yrityksen omistajat ovat joissakin tapauksissa siirtäneet yrityksensä työntekijöidensä omistukseen. Suurin tällainen esimerkki on tiettävästi yli 4000 työntekijää työllistänyt yritys. Suomessakin on menossa suurten ikäluokkien eläköityminen. Jos halutaan, että yritystoiminta jatkuu, niin voitaisiinko sitä kannustaa niin, että "sukupolvenvaihdos" voitaisiin toteuttaa erilaisia verohelpotuksia hyödyntäen niin, että yrityksen töntekijät siirtyvät yrityksen omistajiksi niin halutessaan? Toki tällainen menettely vaatisi useita lakimuutoksia, sillä perinteinen jako yrittäjäksi ja palkansaajaksi saattaa olla ongelmallista silloin kun tällainen yritys joutuu lomauttamaan tai irtisanomaan työntekijöitä. Sosiaaliturva tosin joutaisi isoon remonttiin jo ihan muistakin syistä, koska sosiaaliturvamme on tilkkutäkki, joka toimi parhaiten silloin kun oli elinikäisiä työsuhteita.

Aina silloin tällöin näkee väitettävän, että osakeyhtiölain mukaan pörssiyrityksen täytyy maksimoida omistajiensa osakkeiden arvo. Se ei ole totta. Osakeyhtiölain mukaan yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Yrityksen voitto tulee reaalimaailmasta. Yrityksen markkina-arvo puolestaan tulee siitä, millaiseksi sijoittajat arvioivat yhtiön tulevaisuuden. Osakeyhtiön voittoa voi maksimoinnin sijaan osakeyhtiölain puitteissa myös optimoida. Tällöin esimerkiksi voittoa voidaan tehdä niin, että voittoa tehdään niin paljon kuin henkilöstön hyvinvoinnin kärsimättä voidaan tehdä. Osakeyhtiölaki ei rankaise yhteiskuntavastuusta eikä se määrää yhtiöitä toimimaan sosiopaatin tavoin. Osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin sen, että asiakkaat ovat yrityksen tärkein sidosryhmä, minkä jälkeen tulevat yrityksen työntekijät ja omistajat (nimenomaan tässä järjestyksessä). Moni globaali yritys saattaa olla jo menossa tähän suuntaan.

Työtä voitaisiin jakaa pienempiin osiin siltä osin, kuin se on mahdollista (työnantajia voitaisiin kannustaa työn jakamiseen sopivasti työnantajamaksuja rukkaamaalla). Kohtuullisella määrällä työtä on kansanterveydellisiä etuja. Jonkinlainen perustulo voisi toimia tässä, sillä se mahdollistaisi nykyistä enemmän ottamaan vastaan vapaaehtoistyötä niille, jotka jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vapaaehtoistyö on yhteiskunnallisen hyödyn, turvallisuuden ja vakauden kannalta hyväksi, sillä vapaaehtoistyö on tyypillisesti sellaista työtä, jolla on pieni rahallinen arvo, mutta suuri yhteiskunnallinen arvo? Esimerkkeinä tulee mieleen vanhustenhoito ja junioritoiminta. Perustulo vaatii veroprogression jyrkentämistä, mutta onko siihen halukkuutta? Vastapainona on yhteiskunnallisen vakauden lisääntyminen. Mitä vähemmän kakku kasvaa, niin sitä tasaisemmin se täytyy jakaa? Voidaanko veroparatiisien purkamisen (EU-tasolla) tiellä jatkaa ja saada tätä kautta rahoituspohjaa osallistavampaan yhteiskuntaan? Minusta niin kutsuttu osallisuustalous on mielenkiintoinen vaihtoehto, jota kannattanee seurata. Olen kiinnostunut lukijoiden ideoista ja kommenteista joko suoraan blogiin tai sosiaalisessa mediassa.


Lähteet:


Immanuel Wallerstein, 2004. World-Systems Analysis: An Introduction
Minq Li, 2014. Peak Oil, Climate Change, and the Limits to China's Economic Growth.


Lisää luettavaa aiheesta keskustelun virikkeeksi:


Talouskasvupakosta: http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2009/02/08/onko-talouden-pakko-kasvaa/20093342/12
Rahan luonteesta: http://www.talousdemokratia.fi/?q=korko_ja_eksponentiaalinen_kasvu
Talouskasvusta luonnontieteen kannalta: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2013/07/miksi-talouskasvu-lyhyt-katsaus-kasvun.html
Öljyhuipun mahdollinen vaikutus talouskasvuun: http://www.resilience.org/stories/2014-03-11/reasons-for-our-energy-predicament-an-overview
Professori Arto Salosen mietteitä talouskasvun mahdollisesta haitallisuudesta varakkaissa maissa: http://artosalonen.com/vaestonkasvu-ja-talouskasvu/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti