Seuraa sähköpostitse

tiistai 17. marraskuuta 2015

Ruokalautasella vähän ruokaa ja paljon fossiilista energiaa

Ruokahuolto on nykyisin hyvin riippuvaista fossiilisesta energiasta. Lähes kolmannes maailman energiankulutuksesta kohdistuu ruokaan. Ruokahuoltoon kohdistuu paineita ehtyvistä fossiilisen energian varoista ja toisaalta tarpeesta vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Ruuantuotannon fossiilienergiariippuvuuden vähentämisestä seuraisi CO2-päästöjen pienentyminen, terveyshyötyjä ja säästöjä.




Ennen teollistumistaan maatalous oli virtarajoittunut (auringonvalo, sadevesi jne.). Maatalouden teollistumisen myötä auringonsäteilyn ja veden määrä ei enää rajoittanut maataloustuotantoa vaan fossiilisen energian avulla siirryttiin käytännössä varantorajoitteisiin. Nykyisin noin puolet ihmiskunnan ruuasta saamasta typestä (proteiinien osana) on riippuvaista maakaasusta. Maakaasussa ei itsessään ole typpeä, mutta ilmakehän typpeä sidotaan typpilannoitteisiin maakaasun sisältämän vedyn avulla nk. Haber-Bosch-prosessia käyttäen. Typen sidonta typpilannoitteisiin on paljon energiaa kuluttava prosessi, sillä se tehdään 400 asteen lämpötilassa ja 200 ilmakehän paineessa. Itse maanviljelys vie vain noin 3 % kokonaisenergiankulutuksesta, mutta ennen kuin ruoka päätyy lautaselle, niin noin kymmenkertainen määrä energiaa on kokonaisuudessaan kulunut (keskimäärin). Maatalous tuottaa noin 20 % globaaleista CO2-päästöistä, eli maatalous on paljon energiankulutustaan merkittävämpi päästölähde.

Maatalouden tuottavuuden historiallinen kehitys voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen, aikaan ennen ja jälkeen fossiilisen energian, joskin tämä on osin liukuva jako, kuten pian käy ilmi. Ennen kuin fossiilista energiaa oli käytössä, oli maanviljelyn tuottaman energian oltava keskimäärin suurempi kuin sen kuluttama energia, sillä muuten viljelyssä ei olisi ollut juuri mieltä. Varhaisella keski-ajalla Englannissa energiapanoksen tuottokerroin maanviljelyssä oli noin kaksi eli puolet sadosta investoitiin takaisin viljelyyn energiamielessä (Smil, 2008). Vuotuinen satojen vaihtelu keskimääräisen energiantuottokertoimen ympärillä oli suurta, joten nälkäkuolemat eivät olleet epätavallisia. 1200-luvulla Englannissa päästiin jo keskimäärin energiapanoksen tuottokertoimeen 3-4. Maanviljelyksen tuottavuus kehittyi siis jo ennen fossiilisia polttoaineita. 1800-luvun alkuun asti energiasaannot kehittyivät hitaasti, jolloin saavutettiin arviolta energiantuottokerroin 6-8. Maanviljelyksen tuottavuus kasvoi noin 2 prosenttia vuosikymmenessä, eli sukupolvessa tuskin huomattiin mitään kehitystä. Varsinainen tuotantobuusti tuli vuosina 1820-1860, jolloin otettiin käyttöön maan ojitukset, vuoroviljely (crop rotation) ja karjan lannan käyttö lannoitteena. Kun viljeltiin välissä apilaa, niin maaperän typpipitoisuus kasvoi ja voitiin kasvattaa hevosia, joiden avulla maa saatiin käännettyä syvemmältä, jossa on enemmän ravinteita. Tämä puolestaan nosti tuottavuutta edelleen eli tuotti yhden talouskasvua ylläpitävän positiivisen palautekytkennän.

Vielä 1800-luvun puolivälissäkin Iso-Britannian maanviljelys oli aurinkoenergiariippuvaista ravinteiden ja mekaanisen energian suhteen, mutta osa maanviljelyksessä käytetyistä työkaluista oli jo valmistettu kivihiilen sisältämän energian avulla ja niistä tuli aiempaa parempia, joten tuottavuus parani. Samalla puuta ei tarvinnut käyttää niin paljon energialähteenä, kun kivihiilen käyttö kasvoi, mistä oli monia etuja. Vuonna 1860 viljasadot olivat Englannissa jo noin 2 tonnia hehtaaria kohden eli nelinkertaiset 1200-lukuun nähden. Maanviljelyksen hehtaarisadot lähtivät jyrkkään nousuun kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen kun traktorit ja teolliset lannoitteet mullistivat hehtaarisadot. Esimerkiksi Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa sadot per hehtaari nelinkertaistuivat vuosien 1940 ja 2000 välillä.

Vähälle huomiolle on jäänyt se, että ruuantuotannon tuottavuuskehitys (työvoiman suhteen) on tarkoittanut massiivista fossiilisen energian kulutusta. Nykyisin jokaista lautaselle päätynyttä ruuan kilokaloria kohti on kulunut useita fossiilisen energian kilokaloreita eli energiapanoksen tuottokerroin on alle yhden. Maatalouden ja ruuantuotannon korkea työn tuottavuus on siten jossain määrin fossiilisen energian "subventiota". Arviolta 30 % globaalista primäärienergian kulutuksesta kohdistuukin ruuan tuotantoon ja jakeluun (Bryant 2015; FAO, 2011, jota on siteerattu mm. täällä), joten ruokahuolto on erittäin merkittävä energiankuluttaja globaalisti. Tanskassa tehdyn tutkimuksen (Markussen ja Østergård, 2013) mukaan (Tanskassa) ruuan sisältämä kilokalori on vaatinut keskimäärin noin kolme kilokaloria fossiilista energiaa kun ruuan valmistus ja kuljetus otetaan huomioon. Tämän lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että 84-90 % tanskalaisten ruuastaan saamastaan fosforista, kaliumista ja typestä tulee ulkomailta. Suurin osa tästä päätyy laimentuneina maailman meriin eikä palaa takaisin maaperään, mikä on pitkän päälle kestämätöntä ravinnetasapainon kannalta. Kehittyvissä maissa siirrytään elintason kohotessa yhä enemmän lihaa sisältävään ruokavalioon, joten ruuan vaatiman fossiilisen energian kulutuksessa on painetta kasvuun. Kuvasta 1 voidaan nähdä, että ruuan hinta on seurannut herkemmin öljynhintaa vuodesta 2003-2004 kuin sitä ennen ja toisaalta öljynhinnan muutos on aiheuttanut suuremman muutoksen ruuan hinnassa noin vuodesta 2006 lähtien kuin sitä ennen. Öljyn hinta tuplaantui vuosituhannen vaihteessa, mutta tämä ei vaikuttanut ruuan hintaindeksiin lainkaan. Kun öljyn hinta kaksinkertaistui 2007, niin ruuan hinta nousi 50 %. Tämä ei ole yllättävää, kun huomioidaan ruuan tuotannon fossiilienergiariippuvuus ja yhä globaalimmat ruuan toimitusketjut.

Kuva 1. Ruuan ja öljyn hintaindeksit 1995-2011. Lähde: Bakhat & Würzburg, 2013. Punainen käyrä on öljyn ja sininen ruuan hinnan indeksi.
Öljyn ja maakaasun tuotannossa on jouduttu viime vuosina hyödyntämään yhä enemmän ns. epakonventionaalisia, kalliimpia esiintymiä kun perinteinen halpa öljy ehtyy (kuva 2). IEA:n pääekonomisti Fatih Birolin mukaan (WEO 2015) vuosi 2016 tulee olemaan ensi kerran vuoden 1980 jälkeen toinen perättäinen vuosi, jona investoinnit öljyn ja maakaasun tuotantoon laskevat. Jää nähtäväksi, että heilahteleeko öljyn hinta tulevina vuosina, kun investoinnit vähenevät 2015 ja 2016. Kuvan 1 voimistuneen korrelaation perusteella on mahdollista, että jos öljy hinta nousee korkeaksi lähivuosina niin ruuan hinta tulee kohoamaan rajusti. Hiilidioksipäästöjen hinnan mahdollinen nousu Pariisin ilmastokokouksen myötä tai myöhemmin voi myös nostaa ruuan hintaa merkittävästi, mutta toisaalta lisäisi painetta tehostaa ruuan tuotantoa fossiilisen energian suhteen ja ohjaisi ruuan kulutusta pienempien päästöjen ja vähäisemmän fossiilisten polttoaineiden käytön suuntaan.

Kuva 2. Globaalit investoinnit (miljardia dollaria) öljyn- ja kaasun tuotantoon 2000-2015. Lähde: IEA WEO 2015. 
Mikä avuksi fossiilisen energian kulutuksen vähentämisessä ruuan tuotannossa ja jakelussa? Uskon, että tehostamisen varaa on runsaasti ennen kaikkea siinä, että mitä syömme ja kuinka paljon on hävikkiä. Lihan osalta siipikarjan tuotanto kuluttaa energiaa huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa naudanlihan tuotanto ja yleisesti kasvisruoka on vähemmän energiaintensiivistä kuin sekaruoka. Luomusta ei uskoakseni ainakaan ole ratkaisuksi suuressa mittakaavassa, sillä luomutuotannossa on paljon samoja energiapanoksia kuin väkilannoitteisiin perustuvassa tuotannossa eikä väkilannoitteiden osuus ole edes kymmenystä ruuan kokonaisenergiankulutuksesta, joten luomu ei välttämättä ole kovin paljon vähemmän fossiilienergiariippuvaista kuin tehomaatalous (ks. esim. tuore tapaustutkimus Iso-Britanniasta: Østergård et al., 2014). Tärkeintä lyhyellä tähtäimellä lienee vähentää lihan ja muun paljon fossiilisia energiapanoksia kuluttavan ruuan kulutusta. Ruuan hävikin pienentäminen auttanee myös. Pidemmällä aikavälillä lannoitteiden tuotanto ja liikenne olisi hyvä saada sähköistettyä ja ruuan prosessoinnissa ja kuljetuksessa vaadittu sähkö tuotettua ei-fossiilisella energialla, jolloin ruuantuotanto ja jakelu ei olisi niin altis fossiilisen energian hinnannousulle ja/tai saatavuuskriiseille. Samalla CO2-päästöt pienenisivät. Biopolttoaineiden epäsuorat vaikutukset ruuantuotantoon ja fossiilisen energian kulutukseen kannattaisi huomioida myös, sillä jotkin biopolttoaineet (kuten maissietanoli) voivat kuluttaa suunnilleen energiasisältönsä verran öljyä ja maakaasua samalla kun ne syrjäyttävät ruuan tuotantoa. Kysymysmerkkejä on monia. Kuten se, että kuinka ravinteikkaan viljelysmaan eroosio ja degradaatio vaikuttaa lannoittamisen tarpeeseen tulevaisuudessa ja kuinka suuresti kehittyvä maailma omaksuu kehittyneiden maiden ruuankulutuksen tapoja.

Jos maapallon asukas kuluttaa keskimäärin 2500 kilokaloria ruokaa päivässä ja ruokahuolto vie 30 % kokonaisenergiankulutuksesta, niin on helppo laskea, että jokaista ruuan sisältämää kilokaloria kohti on globaalisti käytetty 6 kilokaloria (pääosin fossiilista) ulkoista energiaa. Eli tanskalaiset näyttäisivät olevan keskimäärin tehokkaampia kuin koko maailma. Globaalissa pohjolassa voimme kovin paljon pieleen menemättä ajatella niin, että jokainen turha kilokalori pois ruokavaliosta vähentää 3-6 kaloria fossiilisen energian kulutusta. Sian- ja varsinkin naudanlihan osalta lukema on huomattavasti korkeampi.

Kun tavoitellaan talouskasvun irtikytkentää haitoistaan, niin ruokahuoltoa ei voi ohittaa, koska se kattaa lähes kolmanneksen kokonaisenergiankulutuksesta. Olisiko ruokavalion muuttamisella saatavissa tuntuvia päästövähennyksiä samalla kun terveydenhoitomenot pienenisivät? Tällainen "win-win" tilanne CO2-päästöjen vähentämisessä olisi syytä käyttää hyväksi.

Nyt öljy on "halpaa" (vieläkin paljon pitkäaikaisen keskiarvohinnan yläpuolella), mutta kuinka kauan? Mikäli öljyn tuotanto kääntyy lähivuosina laskuun niin se ei voi olla vaikuttamatta maailman ruokahuoltoon. Minusta tähän asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ja esimerkiksi kehitysavun muodossa mahdollisuuksien mukaan siihen varautua vaikka öljyn hinta nyt onkin alhaalla. Syyrian kriisistä ja arabikeväästä kannattaisi tässä suhteessa ottaa opiksi.

Pitäisikö Suomessa punnita kotimaista ruokahuoltoa aiempaa enemmän ruuan saannin turvallisuuden näkökulmasta jollain aikavälillä, vaikka se ehkä kallista ja hankalaa onkin?

Lisäys asiallisen kommentin pohjalta: ruuantuotannon energiankulutuksen ei välttämättä tarvitse olla fossiilista energiaa, mutta nykyisin se käsittääkseni sitä pitkälti on. Globaalista energiankulutuksesta 87 % on peräisin fossiilisesta energiasta. Kuvan 1 vahvistunut korrelaatio viittaa melko suoraan siihen, että ruuan energiapanoksissa on nykyisin paljon öljyä tai sen hintaa melko suoraan seuraavia energiapanoksia, kuten maakaasua. Ruuantuotannon energiankulutuksesta on erittäin hankala saada tietoa, joten en pysty arvioimaan, että mikä osa ruuantuotannon energiankulutuksesta on peräisin esim. kuljetuksesta ja mikä sähköstä. En myöskään pysty arvioimaan, kuinka helppoa on vähentää ruuantuotannossa käytettyä fossiilista energiaa. Hyvä asia on se, että itse maanviljelyksen energia on vain kymmenys ruuantuotannon energiasta. Kaikkeen muuhun lienee helpompi vaikuttaa.

Lähteet


1. Vaclav Smil, 2008. Energy in Nature and Society
2. John Bryant, 2015. Entropy Man
3. Markussen ja Østergård, 2013. Energy Analysis of the Danish Food Production System: Food-EROI and Fossil Fuel Dependency. Energies 6:4170-4186.
4. Østergård et al., 2014. Resource use in a low-input organic vegetable food supply system in UK - a case study.  Proceedings of the 4th ISOFAR Scientific Conference. ‘Building Organic Bridges’, at the Organic World Congress 2014, 13-15 Oct., Istanbul, Turkey (eprint ID 24083).
5. Bakhat jaWürzburg, 2013. Price Relationships of Crude Oil and Food Commodities. FAO:n Working Paper FA06/2013.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Biobutanolia suomalaisesta ohrasta?

Butanolilla on useita etuja liikennepolttoaineena etanoliin verrattuna. Biobutanolin tuotantoa on tutkittu Suomessakin. Biobutanolissa ei kuitenkaan välttämättä ole mieltä Suomessa ilmastonmuutoksen torjunnan tai fossiilienergiariippuvuuden vähentämisen kannalta.


Lähde: http://www.resilience.org/stories/2013-08-11/the-social-implications-of-energy-return.


Hiljan uutisoitiin, että ohran olkea voidaan hyödyntää biopolttoaineiden tuotannossa, mikä käy ilmi Itä-Suomen yliopistossa tarkastetusta väitöskirjasta.

Pienen salapoliisityön jälkeen itse väitöskirja löytyi tämän linkin takaa. Väitöskirjassa ei pohdittu lainkaan, että kuinka paljon Suomessa tehty biobutanoli vähentäisi kasvuihuonekaasupäästöjä tai vähentäisi fossiilienergiariippuvuutta. Väitöskirjassa olisi voitu viitata esimerkiksi amerikkalaisen NREL-tutkimuslaitoksen muutaman vuoden takaiseen suhteellisen kattavaan, hyvin dokumentoituun ja avoimeen kestävyysanalyysiin biobutanolin tuotannossa, joka löytyy täältä. Käyn lyhyesti läpi tuon amerikkalaisen tutkimuksen tässä ja yritän sovittaa tuon tutkimuksen tuloksia suomalaiselle biobutanolille ja arvioida sen kestävyyskriteereitä (lähinnä energiatuottoa sijoitetulle energialle ja saavutettua CO2-päästövähenemää).

Amerikkalaisessa tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että maissijätteestä valmistetun biobutanolin energiasaanto on 1,4-1,5 MJ/MJ eli energiantakaisinmaksukerroin (Energy Return on Energy Invested, EROI) on vain 1,4-1,5, jos sivutuotteena syntyvää sähköä ei huomioida. Mikäli sähkö huomioidaan, niin EROI nousi lukemiin 2,2-2,8 eli ei kovin korkealle silloinkaan. Näin alhaisen EROI:n varassa ei moderni yhteiskunta voisi toimia (ks. Hall ja Klitgaard, 2012). EROI-mittarin kehittäjä Charles Hall on arvioinut, että modernin yhteiskunnan (terveydenhuolto ja koulutus) tarvitaan vähintään EROI-luku 12. Jos EROI olisi 1, niin silloin talous olisi pelkkää energiantuotantoa eli eräänlainen energiaorjatalous. Korkea EROI voidaan hahmottaa vipuvarreksi, joka mahdollistaa monimutkaiseen työnjakoon perustuvan korkean elintason yhteiskunnan. Toistaiseksi halpa ja korkean energiantakaisinmaksukertoimen fossiilinen energia, kuten venäläinen öljy, subventoi alhaisen energianylijäämän biopolttoaineita eikä monien biopolttoaineiden alhainen EROI ole ongelma. Suuressa mittakaavassa ja halvan fossiilienergian ehtyessä tai ilmastosopimuksen synnyttyä tilanne voi muuttua.

Amerikkalainen tutkimus tehtiin siis maissitähteillä ja sen tärkeimmät parametrit raaka-aineen suhteen olivat  maissitähteiden saanto 5,38 kuivatonnia per hehtaari ja ravinteiden tarpeet oljen mukana poistuvien ravinteiden korvaamiseksi (9 kg typpeä, 0,99 kg fosforia ja 15 kaliumia per tonni olkea, fosfori).  Jotkut kaupalliset olkietanolin valmistajat keräävät vain 15-25 %oljesta, ilmeisesti siksi, että ravinteiden korvaustarve kasvaa epäoptimaalisen suureksi tai liiasta oljen keräämisestä on muuta haittaa. Tässä tutkimuksessa käsittääkseni oletettiin 100 prosentin korjuu (tämä oletus on eduksi suomalaiselle biobutanolille vertailussa, joten en ainakaan lähtökohtaisesti vääristä analyysiä epäedulliseen suuntaan).

Suomessa tilanne on oljen saannon kannalta olennaisesti eri kuin Yhdysvalloissa, sillä Suomessa ohranoljen kuiva-ainesaanto on keskimäärin 2 tonnia per hehtaari  eli alle puolet amerikkalaistutkimuksessa käytetystä saannosta (joskin ilmeisesti vaihtelu on suurta ja puintikorkeuden alentaminen nostaa saantoa). Eli tässä vertailussa ainakin Suomen tilanne on amerikkalaista huonompi, koska raaka-ainetta joudutaan keräämään suuremmalta alalta. Korjuusäteen täytyy siten olla vastaavasti suurempi, jolloin dieseliä kuluu enemmän korjuuvaiheessa. Typpeä poistuu ohranoljen mukana 8 kg/hehtaari eli tässä maaottelu kääntyy niukasti Suomen eduksi! Kaliumin ja fosforin poistumisesta oljen mukana en pikaisella haulla löytänyt tietoa. Arvelisin, että suuruusluokka maissitähteillä ja ohranoljella on tässä suhteessa sama eikä juuri muuta tilannetta. Arvioisin, että pintamaa Yhdysvaltain maissintuotannossa ei olekaan ainakaan vähäravinteisempi kuin ohrantuotannossa Suomessa. Lukijoiden kommentit ovat tervetulleita.

Amerikkalaisen biobutanolin CO2-päästövähenemä bensiiniin verrattuna oli 47-50 %, mikä voi kuulostaa paljolta, mutta sitä on parempi arvioida vasta kun tietää, että mitkä ovat päästövähenemän kustannukset. Vertailun vuoksi voimme todeta, että UPM:n uusiutuvalla dieselillä (BioVerno) CO2-päästövähenemä on 80 %. Uskallamme aika suurella varmuudella todeta, että suomalaisesta ohranoljesta valmistetulle biobutanolille ei ole mielekästä odottaa suuria kasvihuonekaasupäästövähemiä tai sen avulla vähennettävän merkittävästi liikenteen polttonesteiden fossiilienergiariippuvuutta, sillä sen energiantakaisinmaksukerroin lienee lähellä yhtä. Jos biobutanolin tuotanto on kallista, niin vastaavat kasvihuonekaasujen päästövähenemät lienee saatavissa edullisemmin muualta.

UPM:n uusiutuva diesel tuli jo mainituksi. Voimme pikaisesti analysoida myös UPM:n uusiutuvan dieselin eli BioVernon mielekkyyttä energiantakaisinmaksukertoimen mielessä. Samalla voimme hiukan pohtia EROI-mittarin heikkouksia. UPM ilmoittaa sivuillaan, että sen avulla päästään jopa 80 prosentin kasvihuonekaasupäästövähenemään. Oletan, että kaikki fossiilinen energia, joka tarvitaan BioVernon prosessoinnissa on öljyä ja/tai maakaasua (sähköäkin luultavasti tarvitaan, mutta sen voi olettaa olevan lähes päästötöntä vesivoimaa, ydinvoimaa, tuulivoimaa...). Haen teoreettiset ääritapaukset, jossa on käytetty vain öljyä ja toisaalta vain maakaasua, koska maakaasun CO2-päästöt ovat noin puolet öljyn päästöistä energiayksikköä kohti. Näiden tarkastelujen mielekkyys paljastuu hiukan myöhemmin.

BioVerno valmistetaan mäntyöljystä, joten siihen käytetään todennäköisesti maakaasua pelkistävän vedyn lähteenä, koska mäntyöljyssä on happea, jota lopputuotteessa ei ole. Jälleen lukijoiden palaute on tervetullutta. Maakaasun CO2-päästöt per MJ ovat noin 30 prosenttia öljyä pienemmät*, jolloin tapaus jossa koko fossiilinen energiapanos Biovernossa on maakaasua tarkoittaa EROI-lukua 3,5 (100/20*0,7). Jos kaikki energiapanokset ovat öljyä (tai dieseliä), niin silloin tupakka-askin kanteen laskettu EROI on suoraan 100/20= 5. EROI-mittarin suurimpia heikkouksia on se, että se ei erota toisistaan tai painota eri energiakantajia. *Huom. maakaasun CO2-päästöt ovat noin puolet kivihiilen päästöistä, mutta vajaa 30 % pienemmät kuin öljyn, korjaus 12.10.

EROI-luku BioVernolle on siis 5 ääritapaukselle, jossa öljyn avulla jalostettiin mäntyöljyä uusiuvuvaksi dieseliksi ja 3,5 jos käytettiin pelkästään maakaasua. Todellisuus lienee näiden ääritapausten välissä. Joka tapauksessa, vaikka BioVernon EROI olisi vain 3,5 niin tämä on harhaanjohtavan alhainen, koska maakaasun muuntamisessa dieseliksi EROI-vivulla 3,5 on järkeä koska se muuntaa edullisempaa maakaasua arvokkaammaksi ja vallitsevaan liikennepolttoaineinfrastruktuuriin sukkana solahtavaksi dieseliksi ja päästöt vähenevät samalla 80 %. Jos puolestaan yhdestä tynnyristä öljyä saadaan viisi tynnyriä uusiutuvaa dieseliä, niin tämä on huomattavasti enemmän kuin biobutanolilla näyttäisi olevan.

Eli alhainen EROI ei välttämättä yksin ole hyvä mittari. Yhdessä päästövähenemän kanssa käytettynä EROI on yleensä kuitenkin aika hyvä mittari liikennepolttoaineille, koska päästöt alenevat käytettyjen energianpanosten mukaan järjestyksessä öljy, maakaasu, sähkö (toki riippuen siitä, miten sähkö tuotetaan). Päästövähennyksessä on aina jokin vaihtoehto, joten kustannus-hyötyarvio verrattuna vaihtoehtoihin on olennainen osa päätöksentekoa esimerkiksi yhteiskunnan tukia myönnettäessä.

BioVerno on joka tapauksessa hyvä vertailukohta biobutanolille siinäkin mielessä että UPM:n tuote ei ole saanut suoria yhteiskunnan tukia (tietääkseni). BioVernon raaka-aine mäntyöljy luokiteltiin kemianteollisuuden vastuksesta huolimatta tähteeksi. Tämä tähde-status tarkoittaa, että laskennassa sen CO2-päästövähennys voidaan laskea tuplana EU-tavoitteissa, koska se valmistetaan "tähteestä". Ilman tähde-statusta UPM ei ilmeisesti olisi investoinut Lappeenrannan uusiutuvan dieselin tuotantolaitokseensa, joten aivan puhtaalla markkinalogiikalla senkään valmistus ei ilmeisesti olisi kannattavaa. Perusteltua lienee kuitenkin myös todeta, että fossiilisten polttoaineiden verotus on aivan liian alhainen, eikä esimerkiksi öljyn hinta heijasta esimerkiksi kaikkia ilmastonmuutoksen mukana tulevia markkinoiden ulkopuolisille toimijoille koituvia kustannuksia.

Mikäli Suomessa harkitaan yhteiskunnan tukia biobutanolin valmistamiseen, niin päästöksen pitäisi perustua jonkinlaiseen kokonaisharkintaan, jossa mukana on  CO2-päästövähenemäpotentiaalin ja fossiilienergiariippuvuuden vähentämisen lisäksi esimerkiksi arviointi teknologian vientipotentiaalista muihin maihin. Tässä kirjoituksessa käytetty amerikkalaistutkimus ei ainakaan lupaa kovin suuria kansainvälisiä markkinoita biobutanolille, sillä ei ymmärtääkseni juuri ole syitä olettaa, että muualla ja muista raaka-aineista valmistettu butanoli olisi kestävyyskriteereiltään ja kustannuksiltaan yhtään parempi kuin amerikkalainen vastineensa, jonka energiantakaisinmaksukerroin liikennepolttonesteenä oli lähellä yhtä eli ei juurikaan tuota energiaylijäämää.

Suomalaisessa keskustelussa ei yleensä pohdita biopolttoaineiden energiantakaisinmaksukerrointa, vaikka se on kenties tärkein mittari arvioitaessa vaihtoehtoisten polttoaineiden kestävyyttä. Esimerkiksi Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tehtiin viime vuonna professori Esa Vakkilaisen ohjauksessa diplomityö nimellä Biopolttoaineiden ongelmat, mutta itse työssä ei käsitelty lainkaan sitä, että minkälainen energiaylijäämä (tuotetun polttoaineen sisältämän ja tuotantoon käytetyn energian erotus, EROI) 2. sukupolven biopolttoaineilla on. Kansainvälisesti tästä asiasta on keskustelu jo vuosia (esim. täällä raportti jo vuodelta 2011), joten Suomessakin on ollut aikaa asiaan herätä. Eikö kiusallisesta asiasta haluta keskustella vai miksi keskustelu loistaa poissaolollaan? Jos EROI on esimerkiksi tuon amerikkalaisen tutkimuiksen mukainen 1,5 biobutanolille, niin saadakseen yhteiskunnan käyttöön nettona 50 energiayksikköä biobutanolia tarvitaan 150 yksikköä energiaa bruttona. Tilastoista luemme tällöin, että energiaa on tuotettu 150 yksikköä, mutta todellisuudessa yhteiskunta sai tästä toimintansa pyörittämiseen vain 50 yksikköä. CO2-päästövähenemä 50 % biopolttoaineella voi kuulostaa suurelta, mutta tämä tarkoitti tutkitulla amerikkalaisella biobutanolilla EROI-luvun arvoa 1,5. Näin alhainen luku kielii siitäkin, että kyseisen polttoaineen tuotantokustannus on hyvin herkkä fossiilisen energian kallistumiselle, jos mitään tukia ei saada, koska yli 85 % globaalista energiankulutuksesta katetaan fossiilisella energialla (BP 2015). Biopolttoaineiden alhainen EROI onkin haaste erityisesti silloin, kun energia ylipäätään kallistuu (halvan öljyn tuotanto laskee, ilmastonmuutoksen hillintä otetaan vakavasti, halutaan siirtyä tuontipolttoaineista kotimaiseen energiaan....) ja/tai biopolttoaineilla korvataan paljon fossiilisia polttoaineita.

Edellinen kappale oli kenties hiukan abstaktia asiaa, joten käytännönläheinen perunaesimerkki voi selventää asiaa. On aiva eri asia viljellä perunaa, jos siemenperunaa kohti saa 1,5 perunaa sadoksi (EROI=1,5) tai 15 perunaa satona (EROI=15). Niin ikään on aikalailla sama, jos harrasteviljelijä saa 1,5 perunaa sadoksi per siemenperuna, jos varsinainen elanto tehdään muualla (palkkatöissä). Mutta perunanviljelijälle on iso merkitys sillä, että kuinka monta perunaa tulee satoa per siemenperuna. Jos perunasato laskee 15 perunasta puoleentoista per istutetu peruna, niin perunanviljelijä todennäköisesti tekee konkurssin. Harraste-perunanviljelijä vertautuu yhteiskuntaan, jossa vain pieni osa energiasta tuotetaan alhaisen EROI:n biopolttoaineilla ja korkean EROI:n fossiiliset polttoaineet subventoivat alhaisen energiaylijäämän polttoaineita. Mutta jos halutaan fossiilisista polttoaineista eroon, niin silloin harraste-perunanviljely muuttuu ammattimaiseksi, eli fossiilinen korkean ylijäämän energia ei enää subventoi alhaisen energiaylijäämän biopolttoaineita. Miten suuri rooli biopolttoaineille fossiilienergian korvaamisessa halutaan, on mahdollista ja kestävää?

P.S. Jos perunanviljelijät tuottavat tilastojen mukaan 15 yksikköä perunaa, niin emme tiedä, että onko noiden perunoiden tuottamiseen vaadittu 10 vai yksi yksikköä siemenperunaa eli onko "EROI" 15 vai 1,5. Tämä sama pätee energian tilastointiin. Jos öljyä tuotetaan vaikka 90 miljoonaa tynnyriä päivässä, niin tilastoista ei voi nähdä, että montako öljytynnyriä energiaa tarvitaan päivässä, että saadaan tuo 90 tynnyritä tuotettua. Aivan samoin, jos tilastoidaan, että on tuotettu 1,5 miljoonaa päivätynnyriä vastaava määrä biobutanolia, jonka tuottamiseen vaadittiin miljoona päivätynnyriä fossiilista energiaa (EROI=1,5), niin tuota energiaa ei vähennetä tuotetusta fossiilisesta energiasta. Tämä voi osoittautua ongelmaksi, mikäli energiantuotannon keskimääräinen EROI laskee.

Lähteet

1. The use of lignocellulosic biomass for fermentativebutanol production in biorefining processes. Väitöskirja. Ming Yang, 2015.
2. Energy, EROI and quality of life. Energy Policy 64:153–167. Jessica G. Lambert et al., 2014.
3. Techno-economic analysis and life-cycle assessment of cellulosic isobutanol and comparison with
cellulosic ethanol and n-butanol. Biofuels, Bioprod. Bioref. 8:30–48. Ling Tao et al., 2013. 

Muut lähteet linkkeinä.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Verotuksesta ja tulonjaosta kasvuttomassa taloudessa

Hyvinvointivaltio on perustunut laajentuvaan talouteen. Talouskasvu näyttää olevan jo ohi tai loppumassa varsinkin teknologisen kehityksen kärjessä olevissa maissa ja yhteiskunnalliset mittelöt kasvamattomasta kakusta alkamassa. Olemmeko valmiit tinkimään eduistamme yhteisen hyvän eteen?

Kirjoitukseni on tarkoitettu herättämään ajatuksia ja keskustelua. Keskustelun jälkeen saatan muuttaa mieltäni tässä esitettyyn enkä palaa korjaamaan tekstiä. Kun faktat muuttuvat niin mielipiteeni todennäköisesti muuttuu.

Hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä käytävän mittelön taustalla ei perimmäisenä syynä ole se, että Sari Sairaanhoitajan johdolla palkkoja nostettiin liian paljon takavuosien palkkakierroksilla vaan se, että talous ei ole enää kasvanut ja alhainen inflaatio ei auta korjaamaan reaalipalkkoja. Lähestymme yhteiskunnallista nollasummapeliä, jossa pekan etujen parantamiseksi on paulan etuja heikennettävä. Tämä näkyy selvimmin siinä, että yritysten sosiaaliturvamaksuja ollaan pienentämässä samalla kun sairausloma-ajan palkoista leikataan. Toki ajatuksena voi olla, että tulonsiirto työntekijöiltä yritysten omistajalle avittaa vientiä ja rahoittaa itse itsensä. Näin ei tietääkseni kuitenkaan käynyt kelamaksujen poiston ja yhteisöverojen laskun yhteydessä. Globaali talouskasvu on samalla hidastunut lisää. En siis pidättäisi henkeä. Poliitikot sanovat, että on pakko leikata, koska velkaa ei voida ottaa lisää. Miksi ei voida? Perusteena on, että olemattoman talouskasvun nähdään jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen (tämä ilmenee kuvasta 1), jolloin velkaa ei voida ottaa tulevaisuuden kasvaneita verotuloja vastaan. Suomen Pankin ennuste 2020-luvun talouskasvulle lienee tarkoituksella optimistinen (ei ehkä huomioi mahdollista öljyn tuotantohuippua, ilmastonmuutoksen kasvavia haittoja...). Minusta voimme olla tyytyväisiä, jos päästään nollakasvuun 2020-luvulla. Talouden kasvu ei ole luonnonlaki. Edistysusko on maallisista uskonnoista suurin, eikä talouskasvun loppumisesta oikein tohdita keskustella. Taloustoimittajat käyttävät termiä talouskasvun seisahtuminen (viimeksi tänään Helsingin Sanomissa), sillä talouskasvun päättyminen ei tyypillisesti kuulu keskusteltavissa oleviin asioihin.

Kuva1. Suomen talouskasvu on trendinomaisesti hidastunut jo yli 50 vuotta.

Suomen lisäksi teollisuusmaissa ylipäätään talouskasvu on hidastunut jo vuosia. Nykyisellä trendillään OECD-maissa talouskasvu on keskimäärin ohi noin kymmenen vuoden päästä hidastuen koko ajan. Asukasta kohti ja varakkain kymmenys väestöstä poislaskien talouskasvu on luultavasti vielä hitaampaa, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa väestö kasvaa ja talouskasvu kohdistuu yhä harvemmille. Internet, älypuhelimet, tietokoneiden yleistyminen, twitter ja muut vastaavat innovaatiot eivät ole kyenneet ylläpitämään samanlaista talouskasvua kuin sähkön ja polttomoottoreiden yleistyminen vuosikymmeniä aiemmin. Digitalisaatio saattaa syrjäyttää työtä, mutta ei välttämättä luo samalla uutta, jolloin digitalisaation eteneminen ei ehkä kasvata palkkoja ja markkinoita (ks. esim. Martin Ford, 2015). Naiset ovat jo työmarkkinoilla ja koulutus ei enää juuri tuota talouskasvua, koska suurin osa nuorisosta on jo korkeakoulutettu ja koulutuksen rajatuottavuus laskee (ks. esim. Robert Gordon, 2102 ja Tyler Cowen, 2011). On huomattava, että talouskasvu on teknologisen kehityksen eturintamamaissa hidastunut, vaikka viime vuosikymmeninä on nautittu globalisaation ja finanssimarkkinoiden räjähdysmäisen kasvun kaltaisista megatrendeistä ja tietotekniikka on kehittynyt huomattavasti. Teollisuusmaiden julkinen velka on samalla kasvanut paljon kokonaistuotantoa nopeammin 1970-1980-luvuilta lähtien kun yksityisen sektorin alentuneen tuottavuuskasvun taakkaa on siirretty julkiselle sektorille (kuva 3, Mauro Bonauitin, 2014, kirjassa on tästä trendistä hyvä kuvaus, suosittelen). 

Kuva 2. OECD-maiden vuotuinen talouskasvu 1960-2013.

Kuva 3. Julkinen velka on kasvanut huomattavasti vuoden 2005 jälkeen. Lähde: http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.500.5422&rep=rep1&type=pdf

Suomen taloudessa tuottavuus kasvoi 15,7-kertaiseksi 1900-2010. Ongelmana tässä on se, että nykyisessä talousjärjestelmässä mikään tuottavuuden ja varallisuuden taso ei riitä, vaan olemme loukussa varallisuuden ikuisen kasvun tarpeeseen. Laajentuva talous on työntänyt kohdattavia poliittisia haasteita edellään, mutta ei poistanut niitä. Ne ovat vastassa nyt, halusimme tai emme. Samalla kun työn tuottavuus on kasvanut lähes 16-kertaiseksi noin sadassa vuodessa on työn määrä per asukas vähentynyt kuitenkin vain 10 %. Väestönkasvu huomioitunakin työtä olisi voitu vähentää teoriassa paljon enemmän, mutta näin ei tapahtunut. Tämä ei ole ollut niin paljon vapaan tahdon asia kuin ehkä ajattelemme, vaan on seurausta kapitalistisesta talousjärjestelmästä. 

Kapitalisti ei pysty ottamaan kasvavaa vaurautta ulos lisääntyvänä vapaa-aikana vaan tämän on jatkuvasti investoitava tehokkaampaan ja/tai suurempaan tuotantoon, koska muuten ne kapitalistit, jotka investoivat, menevät tuottavuudessa ohi ja tekevät kapitalistista entisen kapitalistin (talouskasvupakosta enemmän täällä). Erään suuren kansainvälisen pörssiyhtiön vastavalittu toimitusjohtaja kertoi ensi tapaamisella henkilöstölleen, että yrityksen on kasvatettava markkinaosuuttaan, koska muuten työntekijöitä joudutaan sanomaan irti sitä mukaa kun he oppivat tekemään työnsä paremmin (eli tehokkaammin). Tämä on pelin henki. Toimitusjohtaja ei ole hyvä tai paha, vaan joko hyvä tai huono.

Ongelmana eivät olekaan kapitalistit vaan kapitalismi ja talouskasvun loppuminen (toisaalta taloudellisen toiminnan laajentumisen vuoksi voimistunutta ilmastonmuutosta ei voi irrottaa tästä, mutta siitä enemmän jäljempänä). Osien sijaan on katsottava järjestelmää. Ahneus on institutionalisoitu hyveeksi. Ahneuden "hyveys" on aidosti emergentti piirre: kun yksittäisten ihmisten ahneuksia, jotka sellaisenaan saattavat olla jonkun mielestä moraalisesti jopa tuomittavia, summataan yhteen, seurauksena on hyve: talouden ja tulonsiirtomahdollisuuksien kasvu. Yhteiskunta on rakenteillaan kannustanut kapitalisteja investoimaan ja laajentamaan taloutta, jotta yhteiskunta pärjää kilpailussa muita yhteiskuntia vastaan (kylmä sota lienee paras esimerkki tästä) ja pystyy rahoittamaan yhteiskunnallisia palveluja (poliitikoista on mukavaa jakaa lisää etuja). Investoinnit on esimerkiksi saanut vähentää verotuksessa, samoin kuin yrityksen korkokulut. Pienempään tuotantoon tyytyvälle ja lisää vapaa-aikaa työntekijölle tarjoavalle toimitusjohtalle käy kuin seeprojen hyvinvointiin savannilla keskittyvälle leijonalle, eli yksinkertaisesti lakkaa olemasta, koska pääoma ei siedä alhaista tuottoa jos korkeampi on saatavilla samalla riskillä kuten ei leijonakaan tyhjää vatsaa. Ei ole olemassa hyviä ja pahoja kapitalisteja. Kapitalistista järjestelmää on oikeanlaisilla kannustimilla suojeltava itseltään tai edessä on väistämättä ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen romahdus. Hyvinvointivaltio on paikallisesti onnistunut hyvin jakaessaan tuotetun kakun suhteellisen tasaisesti vuosikymmeniä. Henkilökohtaisesti uskon, että kakun jakoa ja sen leipomista ei voi talousjärjestelmässä erottaa toisistaan. Tähän viittaa ainakin se, että epätasainen tulonjako hidastaa talouskasvua. Pääoman vapaa liikkuvuus, talouskasvun hidastuminen ja sijoittajien pyrkimys korkeaan tuottoon ovat ympäristöongelmien ohella haasteita sekä hyvinvointivaltioille että kapitalistiselle talousjärjestelmälle.

Joitakin yksittäisiä rakenteellisia poikkeuksia, jotka kannustavat vapaa-ajan lisäämiseen kun tuottavuus kasvaa, on olemassa. Progressiivinen palkkavero ainakin periaatteessa korottaa vapaa-ajan arvoa. Nämä vapaa-aikaa työn kustannuksella suosivat rakenteet ovat kuitenkin harvassa eivätkä juuri hetkauta kokonaisuutta. Talouden laajentumiseen kytkeytyneenä on tullut työnjaon syventyminen, mikä lisää painetta työskennellä pitkiä työtunteja ja viikkoja. Tämä on arkipäivää monelle asiantuntijatyössä. Yksittäisen henkilön kouluttautumiseen työn vaatimuksissa mukana pysymisessä voi mennä joillakin aloilla suuri osa työajoista. Tätä ei voi edullisesti jakaa useammalle henkilölle vaikka koulutuksesta hyötyisikin koko yhteiskunta. Työn jakaminen tulee olemaan vaikeaa tulevaisuudessakin. On ehkä jaettava enemmän talouden tuotosta työn sijaan - perustulosta enemmän jäljempänä.

Palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on pienentynyt OECD-maissa viime vuosikymmeninä. Tämä tarkoittaa sitä, että yritysten markkinat pienentyvät. Paradoksaalisesti monien pääomatuloa saavien etuna ei välttämättä pidemmällä tähtäimellä ole suuri pääomatulon osuus bkt:sta, sillä samalla markkinat pienentyvät. Tämä johtanee siihen, että varallisuus kasaantuu pääomatuloa saavienkin joukossa. Rikkain prosentti omistaakin puolet maailman varallisuudesta. Omaisuus on valtaa demokratioissakin, kuten esimerkiksi Silvio Berlusconi on osoittanut. Tasaisesti jaettu kakku kasvaa nopeammin ja vakauttaa yhteiskuntaa kestämään ulkoa tulevia haasteita.

Jos kapitalistista järjestelmää verrataan metsästäjä-keräilijä yhteisöihin, niin niissä ei ole tällaisia talouden laajentamisen ja vaurauden harvojen käsiin kerääntymisen piirteitä. Niinpä tällaisissa yhteisöissä saatetaan kuluttaa vain pari tuntia päivässä elannon hankkimiseen ja loppuaika lauletaan, tarinoidaan - vietetään vapaa-aikaa. Tähän ei ole paluuta eikä sitä kannata edes yrittää, mutta erilaisten yhteiskuntien toiminnan tunteminen auttaa paremman tulevaisuuden hahmottamisessa.

Jos talous ei tulevaisuudessa kasva, niin yhteiskunnan rakenteita on muutettava jo yhteiskuntavakauden vuoksi. Esittelen kaksi ajatusta, joista uskon olevan paljon hyötyä, mutta vain vähän riskejä.

Perustulo


Perustuloa ovat kannattaneet kovan linjan oikeistoliberaalitkin, kuten Milton Friedman ja Friedrich Hayek sillä perusteella, että perustulo on sekä oikeudenmukaista että yhteiskunnan resurssien käyttöä tehosta. Jos jokin asia on sekä oikeudenmukaista että tehokasta, niin miksi sen ei pitäisi olla käytäntö? Perustulon olisi syytä olla EU:n laajuinen jos mahdollista, sillä EU:n käymästä kaupasta noin kaksi kolmasosaa tapahtuu unionin sisällä. Perustulo tasaisi tuloja ja laventaisi markkinoita, jolloin suuri osa maksetusta perustulosta palaa samaan taskuun kuin josta se maksettiin eli hyödyttäisi veronmaksajia. Kansantalous ei ole suoraviivainen prosessi, vaan toisen tulo on toisen meno jne. Onko riskinä, että perustulo on liian suuri ja saa osan jättämään työnteon? Varmasti, mutta dynaamiset vaikutukset tasoittavat tätä. Jos työvoiman määrä vähenee, niin jäljelle jäävien palkkataso pyrkii nousemaan tai automaatio korvaamaan työntekijöitä, jolloin työn tuottavuus paranee. Näin aluksi ylisuuri perustulo tavallaan automaattisesti ainakin osittain pyrkii hakeutumaan tasapainoonsa. Työstä luopuvat perustuloa saavat saattavat muuttaa maaseudulle tai kommuuneihin, jolloin maaseutu elävöityy ja vuokrat laskevat suurissa kaupungeissa, mikä hyödyttää veronmaksajia. Osa perustuloa saavista olisi joka tapauksessa pois työmarkkinoilta ja osa osallistuu esimerkiksi talkootyöhön. Perustulo on omiaan silloinkin, jos robotisaatio etenee digivallankumouksen ja muun teknologisen kehityksen myötä kohti eräänlaistä tekno-feodalismia jossa robotit tekevät suuren osan palvelutyöstäkin (Martin Ford, 2014), koska jos palkkatulot pienenevät, niin markkinatkin pienenevät.

Perustuloon kannattaisi ottaa koulutuslisä. Koulutuksen yksilölle koituvan hyödyn odotettavissa oleva taloudellinen arvo on laskusuunnassa, sillä esimerkiksi yliopistotutkinto ei tuota enää samanlaisella varmuudella turvattua uraa. Koulutuksella on kuitenkin yhteiskunnallista hyötyä niin paljon, että kouluttamisen kannustimia on järkevää ylläpitää. 

Ekologinen verouudistus


Talouskasvun loppumiseen ei voida varautua sellaisenaan vaan samalla on huomioitava muun muassa ilmastonmuutos ja luonnonvarojen parhaiden esiintymien ehtyminen. Työn korkea verotus on ollut järkevää aikana jolloin luonnonvaroista ei ollut pulaa ja talouskasvua tukeva teknologinen kehitys oli nopeaa. Palkkojen korkea osuus BKT:sta on ollut mahdollista vain työn mekanisaation avulla, joka on ollut riippuvaista sähkön ja fossiilisten polttoaineiden kasvavasta kulutuksesta. Fossiilisten polttoaineiden ja sähkön kulutuksen kasvu ovat ikään kuin sunventoineet työvoiman pääomaan verratuna alhaista tuottavuutta ja mahdollistaneet palkkojen suuremman osuuden BKT:sta. Samalla kallista työvoimaa on ohjautunut talouden sisällä mahdollisimman tehokkaasti verotuksenkin myötä. Nyt kuitenkin luonnonvaroista ja niistä syntyvien päästöjen vastaanottamisen kapasiteetista (biodiversiteetin lasku, ilmastonmuutos,,,) on pulaa eikä toisaalta työvoimapulaa ole näköpiirissä. Ekologinen verouudistus suosisi luonnonvarojen kierrätystä ja tehokasta käyttöä. Samalla työllisyys parantuisi ja ympäristön kyky ottaa vastaan taloudellisen toiminnan myötä syntyviä päästöjä. paranisi. Jos luonnonvaroja verotetaan enemmän, niin työtä voidaan verottaa vähemmän ja yhä useammin harvinaisia maametalleja sisältäviä koneita ei kannattaisi viedä kaatopaikalle vaan korjata ja kierrättää. Luonnonvaroja pitäisi verottaa neitseellisen käyttöönoton yhteydessä tai siihen kirjanpidollisesti liittyen. Näin kierrättäminen olisi edullisempaa automaattisesti. Palkkaverojen ja työn verotuksen sijaan kannattaisi verottaa haittoja ja sellaista pääomaa, joka ei äänestä jaloillaan, kuten kiinteistöjä. Jos palkkaveron alennukset painotetaan järkevällä tavalla pienituloisiin, niin kiinteistöveron haitta heille minimoituu ja samalla työn hintaa voidaan laskea.

Lopuksi


Talouden jako tuottavaan yksityiseen sektoriin ja kuluttavaan sektoriin on harhaanjohtava. Jos meillä ei olisi kätilöitä, peruskouluja, eläkkeitä yhteiskunnan toimesta, niin joutuisimme hankkimaan ne itse jolloin kuluttaisimme vähemmän muihin asioihin. Terveydenhoitotarve ei katoa sillä, että yhteiskunnan tukema terveydenhoito lakkautetaan. Mitä enemmän autossa on turvavarusteita, sitä suurempia riskejä kuljettajat ottavat. Sama voi päteä sosiaaliturvassakin, jossa kannustimet ovat kohdallaan. Bill Gates on todennut, että hän ei olisi luonut Microsoftia jos hän olisi syntynyt köyhänä afrikkalaisena. Lapseni menevät yhtä matkaa kouluun naapurien kanssa ja saavat yhtä hyvää opetusta riippumatta vanhempiensa varakkuudesta. Verotuksen optimitaso sijaitsee jossakin nollan ja sadan välissä, mutta emme varmuudella tiedä, että kummalla puolen optimia olemme juuri nyt. Ainakaan en ole nähnyt laskelmaa, joka sen osoittaa. Korkean veroasteen maat ovat kärjessä hyvinvointimittareilla mitattuna eikä kyse ole sattumasta. Jos verotusta lasketaan liikaa, niin yhteiskunnallisesta vakaudesta ja lahjakkaiden, mutta vähävaraisten ihmisten työpanoksesta voidaan joutua tinkimään. Jos verotus on liian korkea ja väärin suunnattu, niin kannusteet kehittää itseään ja toimia yhteiskunnan parhaaksi voivat kärsiä. Verotuksen rakenne kuitenkin lienee yhtä tärkeää kuin sen taso.

Hyvinvointivaltio on kiistatta historiallisen murroksen kynnyksellä eikä pelkkä verojen nosto ole nyt Suomessa minusta mahdollista, sillä osa veronkorotusvarasta on varattava väestön ikääntymiseen. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Materiaalinen elintasomme on noin 14-kertaistunut sadassa vuodessa, joten sitä on varaa vaikka hiukan laskea ennen kuin todella tärkeistä asioista joudutaan tinkimään. Tehokkuuden ohella on varmistettava yhteiskunnallista kestävyyttä. John F. Kennedyä väljästi lainaten meidän ei pidä kysyä, että mitä maamme voi tarjota meille, vaan mitä me voimme tehdä maamme eteen. Neuvottelupöydissä intressiryhmien edut eivät saa mennä parhaan kokonaisratkaisun tavoittelun edelle.

Lähteitä ja lisäluettavaa


1. Martin Ford, 2015. Rise of the Robots.
2. Mauro Bonauiti, 2014. The Great Transformation.
3. Immanuel Wallerstein, 2004. World System Analysis.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Talouskasvun ja energiankulutuksen irtikytkentä mahdotonta

Vallitsevassa taloustieteessä talouden ajatellaan voivan jatkavan kasvuaan ikuisesti energiankulutuksesta riippumatta. Halvan öljyn tuotantohuippu oli jo liki kymmenen vuotta sitten ja hiilidioksidipäästöjä ei voida enää kasvattaa, joten energiankulutuksen ja talouden kasvun irtikytkeytyminen olisi enemmän kuin tarpeen. Tarkemmin tarkasteltuna tämä voi kuitenkin osoittautua mahdottomaksi.



Vallitsevan uusklassisen taloustieteen mukaan talous voi kasvaa ikuisesti riippumatta luonnonvaroista. Termodynamiikan lakien, jotka ovat luonnonlaeista kaikkein kyseenalaistamattomia, pohjalta kehitetyn niin sanotun biofysikaalisen taloustieteen mukaan on hyvin kyseenalaista, että taloutta voidaan kasvattaa riippumatta energiankulutuksesta. Päinvastoin kuin toisinaan esitetään, eivät teollisuusmaiden energiankulutus tai hiilidioksidipäästöt ole kääntyneet laskuun samalla kuin talous on kasvanut, mikäli huomioidaan kansainvälinen kauppa (täällä tästä on enemmän).

On totta, että talouden kokoon (reaalinen eli inflaatiokorjattu BKT) suhteutettuna energiankulutus on kasvanut hitaammin Yhdysvalloissa viimeisen 150 vuoden aikana, kuten nähdään alla olevasta kuvasta. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa kulutettiin noin 60 megajoulea primääri- eli kokonaisenergiaa yhtä dollaria kohti bruttokansantuotetta. Vuonna 2000 kului enää viidennes tästä. Selvästi BKT:n energiaintensiteetti on siis pudonnut ja primäärienergiankulutuksen suhteellinen irtikytkentä on totta. On syytä huomata, että tämä ei ole absoluuttista irtikytkentää, jossa talous kasvaa, mutta energiankulutus ei. Energiankulutus on Yhdysvalloissa lähes 14-kertaistunut viimeisimmän 150 vuoden aikana vaikka onkin "suhteellisesti irtikytkeytynyt".

Suhteellisen ja absoluuttisen irtikytkennän ero on tärkeätä hahmottaa. Taksinkuljettaja-esimerkki valaiskoon asiaa. Jos taksinkuljettaja saa palkkaa lisää 30 %, mutta ajoaikaa lisätään vain 20 %, niin taksinkuljettaja voi kehua saavuttaneensa suhteellisen irtikytkennän palkkansa ja työmääränsä välillä, koska palkka kasvoi enemmän kuin työn määrä. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaisi edellä esitetyn esimerkin mukaisesti, että palkka kasvaa 30 %, mutta ajoaika ei kasva yhtään tai jopa laskee.

Kuva 1. Lähteet mainittu tekstin lopussa.
Kun energiankäytön tehostuminen otetaan huomioon, niin havaittu suhteellinenkin irtikytkentä katoaa. Hyötyenergia tarkoittaa sitä energiaa, joka on päätynyt tuottamaan taloudellista arvoa kun energiaa on muunnettu muodosta toiseen (häviönä "kulunut" eli hukkaan päätynyt energia ei osallistu taloudellisen arvon luomiseen). Hyötyenergian määrää voi kasvattaa: 1) parantamalla "hyötysuhdetta", jolla energiaa muutetaan muodosta toiseen ja käytetään taloudellisessa tuotannossa ja/tai 2) kasvattamalla kulutetun kokonaisenergian määrää. Kuvassa 2 on piirretty hyötyenergialle sama intensiteettikäyrä kuin yllä primäärienergialle. Aineistoa oli käytettävissä tähän 1900-luvun osalta.

Kuva 2.  Lähteet mainittu tekstin lopussa. Kuvassa on selvästi kaksi loivaa piikkiä. 
Kuten kuvasta 2 nähdään, niin hyötyenergian kulutus per BKT on vaihdellut ajan myötä, mutta mitään irtikytkennän trendiä ei ole havaittavissa. Energiankäyttö on taloudessa tehostunut 1900-luvulla, kuten käy ilmi kuvasta 3, jossa on esitetty hyötyenergian osuus primäärienergiasta. Hyötyenergiaksi päätyvän primäärienergian osuus on noin kolminkertaistunut Yhdysvalloissa 1900-luvulla, mutta on silti "vain" noin 12 %. Muissa tutkituissa maissa hyötyenergian osuus on ollut 15-18 % vuonna 2000. Näissä maissa jopa 82-88 % käytetystä kokonaisenergiasta päätyi siis "hukkaan" vuonna 2000.

Kuva 3. Lähteet mainittu tekstin lopussa. 

Energiankäytön tehokkuus kasvoi tilastojen mukaan varsin nopeasti Yhdysvalloissa 1930-1972, mutta sen jälkeen suurta muutosta ei ole ollut (kuva 3). Monet 1900-luvun aikana laajaan käyttöön tulleet energiateknologiat ovat verrattain kypsiä teknologioita.  Japanissa koettiin hurja muutos lihastyöstä ulkoiseen energiaan 2. maailmansodan jälkeen kun Japani teollistui nopeasti. Trendi päättyi sielläkin ensimmäiseen öljykriisiin. Hyötyenergian kulutus on siis Yhdysvalloissa ja Japanissa kasvanut 1972-2000 käytännössä täysin kokonaisenergiankulutuksen kasvun varassa. Energiahuolto on toisaalta globaalisti yli 85 %:sesti fossiilisen energian varassa ja hiilidioksidipäästöt pitäisi saada tasaiseen ja voimakkaaseen laskuun lähivuosina.

Edellä piirretyt käyrät eivät todista, että reaalitalouden kasvu ei jatku jos hyötyenergian määrä ei kasva, mutta niistä voi päätellä, että oletus edessä olevasta talouskasvun ja energiankulutuksen absoluuttisesta irtikytkennästä saattaa olla varsin huteralla pohjalla. Tämän kirjotuksen otsikkoon kirjoitin, että absoluuttinen energiankulutuksen irtikytkentä talouskasvusta on mahdotonta. Aivan varmaa se ei tietenkään ole, mutta perustelen seuraavassa, että miksi se voi olla mahdotonta. Selitys piilee siinä, että globaalin talouden palveluvaltaistuminen ei alenna energiankulutusta (ks. esim. Fix, 2014, kappale 5.5) vaan jopa lisää sitä. Fixin (2014) ja edeltäjiensä kehittämä malli on monimutkainen ja pitkä tässä selitettäväksi, joten yksinkertaistan sen rajusti karrikoiden, jotta ajatus tulee ilmi. Talouden voidaan ajatella koostuvan maataloudesta, teollisuudesta ja palveluista. Palvelujen osuus taloudesta (ja työvoimasta) on lisääntynyt pitkälti sen ansiosta, että maataloudessa ja teollisuudessa on lihasvoimaa korvattu ulkoisella energialla teknologian kehittymisen myötä.

Metsätalous on Suomessa hyvä esimerkki ulkoisen energian ja tuottavuuden kasvun yhteydestä: 1960-luvun 100 000 työntekijää ja 400 000 hevosta on korvattu noin tuhannella simulaattorein koulutetulla metsäkoneen kuljettajalla runsaasti öljyjalosteita käyttävine koneineen. Metsätalouden tuottavuuden kasvun myötä työvoimaa on siirtynyt palvelusektorille. Palvelualan työpaikkojen syntyminen edellyttää työn tuottavuuden kasvua muilla sektoreilla. Työn tuottavuus näyttää pitkälti kasvavan ulkoisen energian syrjäyttäessä lihastyötä. Teollistunut maatalous ei ole enää energiaylijäämäinen, kuten esiteollinen versio siitä oli. Teollinen maatalous on karrikoiden fossiilisen energian muuntamista ruuaksi viljelysmaan avulla. Esimerkiksi Tanskassa ruuan sisältämä kalori on vaatinut noin kolme kaloria fossiilisia polttoaineita ennen päätymistään lautaselle.

Maatalouden fossiilienergian subventioon perustuva tuottavuusloikka on selvä asia, mutta onko olemassa näyttöä, että teollisuuden työn tuottavuuskehitys on yhteydessä ulkoisen energian (öljy, sähkö, maakaasu...) kulutuksen kasvuun? Kuva 4 ei ole ainakaan ristiriidassa tämän selitysmallin kanssa. Toki muitakin keinoja on lisätä maatalous- ja teollisuustyön tuottavuutta kuin ulkoinen energia enkä osaa arvioida, että mikä niiden potentiaali tulevaisuudessa on. Onko työnjaon syventäminen esimerkiksi mahdollista pitkään ilman ulkoisen energian kulutuksen kasvua? Historiallisen näytön perusteella varmin keino vähentää radikaalisti energiankulutusta on työvoiman palaaminen palveluista maatalouteen. Vakuutustarkastaja esimerkiksi syrjäyttäisi sähköä kuluttavan lypsyrobotin (itse asiassa tarvittaisiin arviolta noin 10 lypsytaitoista vakuutustarkastajaa kilpailemaan tasapäisesti lypsyrobotin kanssa, ks. taulukko 2 täältä, jolloin työn tuottavuus laskisi rajusti). Suomen nykyinen metsätalous työllistäisi pelkästään puun korjuussa lähes 200 000 (metsätyötaitoista ja -kykyistä) pankkivirkailijaa, terveystarkastajaa, intendenttiä, amanuenssia jne. ja samalla Suomen öljynkulutus putoaisi arviolta noin 10 %. Harvalla olisi enää varaa matkustaa Aasiaan lomamatkoille. Kuinka moni olisi halukas laskemaan energiankulutusta ja materiaalista elintasoaan siirtymällä kenties hyvinkin mukavasta palvelutyöstään "lypsämään lehmiä käsin"? Toisaalta niin vapaaehtoisesti yksinkertaisempaan elämään pyrkivä ns. voluntary simplicity-liike kuin muutkin talouskasvun tarpeen kyseenalaistavat liikehdinnät voivat kasvattaa suosiotaan ainakin globaalissa pohjolassa ja jos näin käy laajassa mitassa, niin mitä se se merkitsee esimerkiksi työnjaon ja työllisyyden kannalta? Alkaako väestöä siirtyä kaupungeista takaisin maaseudulle?

Kuva 4. Lähde Hall et al. 1984. Kuva löytyy Hallin ja Klitgaardin kirjasta. Lähde yksilöity tarkemmin tekstin lopussa.

Jos absoluuttinen irtikytkentä ei ole mahdollista, kuten biofysikaalisen taloustieteen selitysmalli vihjaa, niin energiantuotannon ympäristövaikutusten pienentäminen tulee olemaan todella tärkeää tulevaisuudessa, jossa oletettavasti sekä kehittyvät maat että monet talousvaikeuksista kärsivät vanhat teollisuusmaat pyrkivät nostamaan materiaalista elintasoaan. Onkin syytä erotettaa primäärienergiankulutus ja sen ympäristövaikutukset toisistaan kun irtikytkennästä keskustellaan.

BKT on toisaalta mittarina sellainen, että se saattaa taipua tilanteessa jossa hyötyenergiankulutusta ei voida lisätä. Reaaliselle BKT:n mittarille ei ole olemassa objektiivista määritelmää. Eri hyödykkeiden suhteelliset hinnat muuttuvat, joten jokainen kuluttaja kokee erilaista inflaatiota, jonka suhteen nimellinen BKT korjataan reaaliseksi. Kenen inflaation pitäisi painaa hyödykekorissa? Mitä muuten BKT sisältää? Ei kai ainakaan mitään laitonta? EU:n BKT-tilastointitavan muutoksen vuoksi Italia vältti taantuman vuoden 2014 ensimmäisellä vuosineljänneksellä. Tämä taantuman välttyminen selittyi tilastontointimuutoksella eli siitä, että mustan pörssin lääkemyynti (arvio luonnollisesti, sillä laittomasta "arvonlisästä" ei ole tilastoja) ja prostituutio lisättiin osaksi BKT:ta (tämä ei ilmeisesti ole huono vitsi tai aprillipila, katso eri päiville päivättyjä uutisia esim. täältä ja täältä).

BKT on varsin herkkä laskentatavan muutoksille. Esimerkkinä BKT:n laskentatavan muutoksen vaikutuksesta BKT:n suuruuteen voidaan ottaa Nigeria, jonka BKT oli 89 % suurempi, kun perusvuodeksi, johon suhteessa tuotannon reaaliarvo deflatoidaan, muutettiin vuoden 1990 sijaan vuosi 2010. Talouden rakenne oli muuttunut tuona aikana esimerkiksi pankkisektorin osuuden kasvun myötä ja perusvuoden vaihto saattoi olla paikallaan.Yhdysvalloissakin talouden koko olisi noin 25 % pienempi, jos käytettäisiin nykyisen perusvuoden sijaan vuoteen 1996 perustuvaa indeksointia (ks. Fix, 2014). Tiedossani ole tapausta, jossa BKT:n määrittelytapaa olisi muutettu niin, että BKT olisi pienentynyt. Onko tämä vain sattumaa vai onko BKT:n määrittelyssä kannusteet siihen, että BKT:ta lisäävät mittaustavan muutokset menevät helpommin hallinnossa läpi? Olisi varsin houkuttelevaa uskoa, että talouden rakenne muuttuu aina suotuisaan suuntaan, mutta löydän tälle ainakin itse enemmän vasta- kuin myötäargumentteja. Salaliittoteorioihin BKT:n suhteen en usko, mutta vinoutuneen kannustinjärjestelmän olemassaoloa en pitäisi mahdottomana.

Jos reaalitalous ei enää kasva, niin veikkaukseni onkin, että BKT-mittari joustaa niin, että kasvua havaitaan. Osa BKT-mittariin tuoduista "imputaatioista" epäilemättä kuuluukin sinne, sillä esimerkiksi jos autoissa on vakiona ABS-jarrut, luistonesto jne., mutta auton hinta ei nouse verrattuna vailla näitä ominaisuuksia vailla oleviin autoihin, niin tottahan talouden voidaan ajatella kasvaneen. Ei kuitenkaan ole edes teoreettista mahdollisuutta tehdä imputaatioita objektiivisesti, joten BKT-mittari voi tulevaisuudessa olla nykyistä parempi tai huonompi tilinpidon mittari.

Jonkinlaisena yhteenvetona voimme todeta, että kun energiankäytön tehostuminen otetaan huomioon, niin edes ekonomistien usein (esim. täällä) esille ottamaa suhteellistakaan irtikytkentää ei ole saavutettu Yhdysvalloissa eikä globaalisti. Jos talouskasvua ei voida irtikytkeä hyötyenergiankulutuksen kasvusta, niin talouskasvulla näyttää olevan rajat vastoin vallitsevan taloustieteen oletusta. Vaikka hyötyenergiankulutuksessa on tehostamisen varaa, niin sitä ei välttämättä ole kovin paljon globaalin talouden kasvattamisen kannalta. Fysiikan lait eivät riipu teknologian tasosta, joten teknologian kehittyminen ei ole mahdollista niin, että 100 prosenttia kokonaisenergiasta saataisiin hyödynnettyä hyötyenergiana. Tämä kuitenkin antaa teoreettisen rajan. Vaikka olettaisimme, että globaalisti vain 15 % kokonaisenergiasta päätyy nykyisin luomaan taloudellista arvoa, niin 5 prosentin globaali talouskasvu kuluttaa teoreettisen potentiaalin 40 vuodessa (olettaen, että reaalinen BKT ja hyötyenergian kulutus kasvavat yksi yhteen eikä kokonaisenergian kulutus kasva). Hitaampi, kolmen prosentin kasvu antaisi aikaa teoriassa noin 65 vuotta. Käytännössä energiankulutuksen tehostamisen rajakustannukset tulevat ylittämään (lisä)hyödyt jo kaukana teoreettisista rajoista, sillä energiankulutuksen tehostaminen kärsii kasvavista rajakustannuksista (helpot ja halvat keinot otetaan käyttöön keskimäärin ensin). Nykyisillä taloudellisten kannustimien rakenteilla ( esimerkiksi verotus kannustaa usein kuluttamaan luonnonvaroja työn kustannuksella, ei korkeita hiiliveroja tms.) uskon, että energiankulutuksen tehostamisen teknistaloudellinen potentiaali on huomattavasti teoreettista potentiaaliaan pienempi. Onko kasvava alhaisemman energiaylijäämän (EROEI) liuske- ja tervahiekkaesiintymien sekä syvänmeren öljyn hyödyntäminen jo vaikuttanyt hyötyenergian kulutukseen 2000-luvulla? Miten mahdollinen öljyn tuotantohuippu tulee vaikuttamaan hyötyenergian määrään? Mikä on uusiutuvan energian tai erilaisten ydinvoimaratkaisujen mahdollinen potentiaali lisätä hyötyenergian/kokonaisenergian saatavuutta samalla kun niiden pitäisi alkaa korvata fossiilista energiaa?

Lähteet (tekstissä mainittujen lisäksi)


1. Blair Fix, 2014. Rethinking Economic Growth Theory From a Biophysical Perspective. Kindle-kirja. Fix päätyy hylkäämään reaalisen BKT:n mittarin kokonaan tutkiessaan talouskasvua, koska sen hintaindeksointi on ongelmallista.
2. Robert Ayres ja Benjamin Warr, 2010. The Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity (The International Institute for Applied Systems Analysis).
3. Hyötyenergiatilastot .xlsx-muodossa vapaasti Warrin ylläpitämällä internet-sivustolla. Linkki sivulle, josta otin datat.
4. Yhdysvaltain BKT:na olen käyttänyt vuodesta 1795 alkaen tilastoitua sarjaa, joka löytyy Susan Carterin ja muiden toimittamasta kirjasta The Historical Statistics of the United States (The Millennium Edition). Taulukko Ca9 (1795-2000). Tein kuvan 2 myös Agnus Maddisonin tilastoiman BKT-datan perusteella eikä siinäkään ollut havaittavissa irtikytkeytymisen trendiä.
5. Yhdysvaltain kokonaisenergiankulutuksen tilastot ovat peräisin EIA:n Annual Energy Review 2011 raportista, taulukoista 1.3 (1949-2000) ja E1 (1795-1945).
6. Charles Hall ja Kent Klitgaard, 2010. Energy and the Wealth of Nations: Understanding the Biophysical Economy

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kiertotalous näköpiirissä?

Kiertotaloudessa pyritään vähentämään käyttöön otettavien raaka-ainevirtojen määrää sekä minimoimaan taloudellisen toiminnan myötä syntyvien jätteiden syntyminen. Kiertotaloudesta puhutaan paljon. Tuoreen tutkimuksen perusteella voidaan hahmottaa, että kuinka lähellä ollaan tilannetta, jossa "läpivirtaustaloudesta" ollaan siirrytty kiertotalouteen. Ollaanko jo lähellä? Millaisia mahdollisuuksia ja haasteita kiertotalouteen siirtymisessä on?



Luonnonvarojen ehtyessä sekä raaka-aineiden hinnat että niiden vaihtelu saattavat kasvaa. Toisaalta kasvavan taloudellisen toiminnan myötä syntyvien jätteiden määrä on jo ylittänyt ympäristön kyvyn ottaa päästöjä vastaan (esim. ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden vähentyminen ja merten happamoituminen). Kiertotalous voi periaatteessa vastata näihin haasteisiin, sillä siinä pyritään vähentämään käyttöön otettavia raaka-aineita ja syntyviä päästöjä sulkemalla raaka-aineiden kiertoja kierrätyksen avulla. Raaka-aineiden kierrättäminen kuluttaa tyypillisesti paljon energiaa, joten energiahuolto on aivan keskeisessä osassa kiertotaloudessa. Energiaa ei voida kierrättää, joten energiahuolto pitää järjestää muuten kestävällä tavalla. Iso osa ongelmaa on, että noin 87 % maailman energiankulutuksesta tuotetaan fossiilisten polttaineiden avulla. Esiintymien laatu heikkenee eli koko ajan joudutaan sijoittamaan suurempi määrä energiaa ja pääomia tietyn energiamäärän saamiseksi yhteiskunnan käyttöön.

Luonnonvarojen ehtyminen on suhteellista siinä mielessä, että jos käytössä on liki rajaton määrä sopivassa muodossa olevaa energiaa ilman merkittäviä paikallisia tai globaaleja haittavaikutuksia, niin juuri mikään raaka-aine ei maapallolla ehdy. Tällaista energialähdettä ei ole ainakaan vielä näköpiirissä, joten joidenkin mineraalien ja energiankantajien ehtyminen voi synnyttää talouskasvua hidastavia palautekytkentöjä ja geopoliittisia jännitteitä.

Maailmantalouden sosiaalis-taloudellista aineenvaihduntaa on tutkittu varsittu vähän. Tuoreessa tutkimuksessa (Haas et al., 2015) analysoitiin maailmantalouden ja EU:n raaka-ainevirrat vuodelta 2005. Tutkijat hämmästyivät itsekin tulostaan, jonka mukaan globaalin talouden materiaalivirroista vain 6 % kierrätetään. EU:n osalta luku oli suurempi, mutta silti pienehkö 13 %. Koko maailman tasolla vuonna 2005 raaka-aineita otettiin käyttöön 62 gigatonnia, josta 4 gigatonnia (6 %) on kierrätysmateriaalia ja 58 gigatonnia neitseellisiä materiaaleja. Nk. Sankey-diagrammeilla voidaan havainnollistaa tätä (kuva 1). Viivan paksuus heijastaa virran suuruutta (kuvan luvut gigatonnia vuodessa). Kuvan alimmainen osa kuvastaa kierrätystä ("Stocks"-laatikon alapuolella). Tällainen tutkimus ei koskaan voi olla täydellinen, mutta on kaikki syyt uskoa, että ko. tutkimuksen mukainen suuruusluokka on oikea. Haasin ja kumppaneiden (2015) tutkimus antaa tekijöiden mukaan todennäköisesti liian optimistisen kuvan kiertotaloudesta. Esimerkiksi rakennusten käytöstä poistetun purkujätteen, jota ei käytetä uudelleen, määrän arviot vaihtelevat suuresti, mutta Haas ja kumppanit (2015) käyttivät pienintä mahdollista julkaistua arviota, joka johtaa suurimpaan kierrätysasteeseen.

Kuva 1. Sankey-diagrammi globaaleista ja EU27-maiden raaka-ainevirroista (Haas et al., 2015). Creative Commons attribution license.

Sankey-diagrammista paljastuu mielenkiintoisia asioita. Stocks-laatikko kuvastaa talouden käyttöön kumuloituneita raaka-aineita (jalostettuna), kuten rakennus- ja laitekantaa. Kuten nähdään kuvasta, Stocks-laatikkoon virtaa enemmän ainetta enemmän kuin siitä poistuu sekä maailmantalouden että EU27-maiden kohdalla. Eli EU:ssakaan ei olla vielä tilanteessa, jossa rakennus- ja laitekanta olisi vakaa. Globaalisti se kasvaa vielä nopeammin kuin EU:ssa. Vuosina 1950-2010 raaka-ainevirrat ovat kasvaneet keskimäärin 3,6 prosentin vuosivauhtia (eli kaksinkertaistuvat alle 20 vuodessa). Euroopan unioniin tuodaan nettona paljon raaka-aineita (Net Imports), mikä viittaa siihen, että EU:n kulutuksesta varsin merkittävä osa näkyy jätteiden synnyssä jossain muualla kuin EU:ssa (tämä on hyvin linjassa aiemmassa kirjoituksessani käytettyjen lähteiden kanssa).

Raaka-ainevirtojen yhdistäminen Sankey-diagrammaksi ei ole ongelmatonta. Siinä yhdistetään raaka-ainevirtoja, joiden energia- ja päästöintensiteetti ei ole yhtäläinen. Esimerkiksi alumiinin valmistus kuluttaa paljon enemmän energiaa tonnia kohti kuin vaikkapa kuparin. Biomassa (kuvassa vihreänä) on periaatteessa kierrätettävissä yhteyttämisen kautta takaisin, mutta käytännössä tässä on paljon ongelmia. Esimerkiksi se, että ravinnepitoisen maan ravinteet eivät välttämättä palaudu takaisin. Tanskassa on esimerkiksi tutkittu ainetaseet typen, fosforin ja kaliumin osalta (Markussen & Østergård, 2013). Tuloksena oli, että Tanskaan näistä ravinteista 80-90 % tuodaan ulkomailta. Suuri osa näistä tuontiravinteista päätyy laimentuneena meriin eikä takaisin maaperään sinne missä ruoka/rehu kasvatettiin. Osa ruuan- ja rehuntuotannosta on uusiutumattomien pohjavesivarojen varassa. Käytettyä biomassaa vastaava määrä uutta biomassaa ei siis automaattisesti synny.

Filosofisiin haasteisiin kiertotalouden mittaamisen kannalta päädytään esimerkiksi siinä, että osa fysikaalisen talouden kierrossa olevasta puumateriaalista päätyy energiantuotantoon. Korvaako tällöin puu fossiilisia polttoaineita? Toisaalta tuhkaa voidaan käyttää esimerkiksi betonin seosaineena, jolloin kiertotalouden osuus taloudesta kasvaa, mutta betonia, rautaa tai jotain muuta materiaalia voidaan joutua käyttämään enemmän jos suuremman tuhkapitoisuuden betonin lujuus on alhaisempi.

Kiertotaloutta voitaisiin lisätä sillä, että ruokaa ja rehua tuotettaisiin enemmän paikallisesti, jolloin ravinteiden kierrättäminen takaisin kasvupaikalle olisi helpompaa. Kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen olisi suurehko askel kiertotalouden suuntaan, sillä eläinten suuri osuus ruokavaliossa on varsin materiaali- ja energiaintensiivistä. Arviolta 20-30 % ruuasta päätyy hukkaan kun koko ketju korjuusta kulutukseen huomioidaan, joten ruuan hävikissä on myös suuri potentiaali kiertotalouden edistämisen kannalta.

Uusiutuva energia lisää kiertotaloutta ainakin niiltä osin kuin se korvaa fossiilista energiaa. Fossiilisten polttoaineiden osuus globaaleista materiaalivirroista on lähes puolet eli 44 % ja vain 0,26 % fossiilisista polttoaineista kierrätetään tällä hetkellä lähinnä muovien muodossa. Kierrättämisen yksi haaste paljastuukin juuri muoveissa, eli laadun heikkeneminen kierrätettäessä, kun pakkausmuovia kierrätetään mm. muovipusseiksi. Joissakin metalleissa on samaa laadun heikkenemistaipumusta, sillä osa arvokkaista metallilejeeringeistä "laimentuu" raakaraudaksi kierrätyksessä. Samoin paperia kierrätettäessä selluloosaketjujen keskimääräinen pituus pienenee ja lujuusominaisuudet heikkenevät.

Joidenkin metallien osalta kierrätysaste on jo lähellä täydellistä. Lyijystä lähes kaikki käytetään lyijyakuissa, ja lyijyakkujen kierrätysaste on yli 90 %, joten lyijystä kierrätetään globaalistikin yli 90 %. Raudastakin noin 90 % kierrätetään. Asfaltista arviolta noin 99 % kierrätetään Yhdysvalloissa, joskin asvaltin kierrättäminen on energiaintensiivinen prosessi sekin. Paperistakin jo noin 50 % kierrätetään sekä Euroopassa että globaalisti. Joidenkin metallien kierrätyksessä jäädään alle yhteen prosenttiin, kuten litiumin ja talliumin kohdalla. Metallien kierrätys ei ole niin kehittynyttä teknologiaa kuin kaivostoiminta, joten kierrätysasteen nostossa on useiden metallien kohdalla sekä potentiaalia että haasteita.

Kierrätys ei aina ole ongelmatonta senkin vuoksi, että kierrättäminen saattaa vaatia runsaasti energiaa ja kierrätetyn materiaalin mahdollisesti alentunutta laatua joudutaan kompensoimaan jollain muulla tavalla, kuten suuremmalla määrällä neitseellistä materiaalia. Kierrätyksen kasvattamisessa on potentiaalia varsinkin metallien suhteen, ennen kaikkea jos jo suunnitteluvaiheessa otettaisiin kierrätettävyys huomioon paremmin ja taloudellisia kannustimia lisättäisiin. Toisaalta kierrätettävyyden nosto on monen metallin kannalta hankalaa. Esimerkiksi jos lopputuotteessa on pienempi pitoisuus metallia kuin parhaissa kaivos-esiintymissä. Kierrätettävyyttä ei pitäisikään optimoida itseisarvona vaan vain silloin kun se on ympäristörasituksen vähentämisen kannalta järkevää (eikä esimerkiksi johda suurempiin ympäristöhaittoihin kuin neitseellisen materiaalin tuottaminen).

Metalleista kierrätetään maailmanlaajuisesti 71 % (kokonaismassasta). Käytännössä kierto-osuus on kuitenkin noin 40 %, koska maailmantalous ja sen myötä metallien käyttö kasvaa. Suurin ongelma metallien kierrättämisen ongelma onkin  niiden kasvava käyttö. Jos esimerkiksi raudan tai lyijyn käyttö kasvaa esimerkiksi 3,5  % vuosittain, niin 20 vuoden keskimääräinen käyttöikä tarkoittaa sitä, että täydelliselläkin kierrätyksellä tarvitaan silti yhtä suuri määrä "tuorerautaa" talouteen kuin käytöstä palautuva rautavirta on. Jos metallin käyttö kasvaa 7 % vuosittain, niin 20 vuoden päästä käytöstä poistuvan metallin täydellinen kierrättäminen riittää kattamaan enää noin 25 % koko metallin tarpeesta ja lähes 75 % on katettava neitseellisellä materiaalivirralla (kuva 2 kirjoituksen lopussa havainnollistaa tätä). Kasvava maailmantalous tuo siten haasteita kiertotalouteen siirtymissä. Toki ainakin osaratkaisuna voidaan kasvattaa tehokkuutta, jolla materiaaleja käytetään. Silti Haas et al. (2015) näkevät, että raaka-aineiden käytön fyysisen kasvun on vähintäänkin tasaannuttava (tällöin stocks-laatikkoon tulee sama määrä "kantaa" kuin sieltä poistuu) tai mieluummin raaka-ainevirrat pitäisi pystyä kääntämään lasku-uralle.

Raaka-aineiden hinnanvaihtelu tekee kierrätyksessä haastavaa alan toimijoiden kannalta. Esimerkiksi nyt öljyn hinta on alhainen ("vain" kaksin-kolminkertainen 1990-luvun tasoon nähden), jolloin muovia kierrätetystä materiaalista valmistavat yhtiöt ovat vaikeassa kilpailutilanteessa. Neitseellisten materiaalien käyttöönotossa voisi olla eräänlainen globaali raaka-ainevero, joka tasoittaisi hinnanvaihteluita ja kannustaisi kierrättämään (mutta vain silloin kun se on kokonaisuuden kannalta järkevää).

Maailmantalouden raaka-aineiden "sosioekonominen aineenvaihdunta" on kasvanut hurjaa 3,6 prosentin vuositahtia vuosina 1950-2010 (Schaffartzik et al., 2014). Globaalit ja paikalliset haitalliset vaikutukset ovat olleet huomattavia jo vuoden 2000 aineenvaihdunnan tasolla, mutta silti raaka-aineiden tarpeen odotetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä. Monet raaka-aineita vievät maat harjoittavat vientiä oman infrastruktuurinsa kustannuksella ja globaali epätasa-arvo onkin tässä mielessä kasvanut. BBC julkaisi hiljan varsin havainnollisen jutun Mongolian Baotoun alueen kaivosteollisuuden paikallisista vaikutuksista.

Haasin ja kumppaneiden (2015) mukaan on yllättävää, että EU:ssakin ollaan hyvin kaukana kiertotaloudesta kun ottaa huomioon kierrätystä edistävän EU:n politiikan. Teollisissa maissakin kierrätettävät materiaalivirrat ovat varsin pieniä suhteessa koko raaka-aineaineenvaihduntaan ja kierrättämisen ohella fyysisten resurssien kulutuksen kasvu pitää pystyä taittamaan tai jopa kääntämään laskuun. Tämä voi olla ristiriidassa talouden jatkuvan kasvun vaatimusten kanssa. Tai kuten tutkijat (Haas et al.,  2015) toteavat hienovaraisemmin: raaka-aineiden kulutuksen kasvun pysäyttäminen pysyy haasteistamme suurimpana.

Lähteet


1. Haas et al., 2015. How Circular is the Global Economy? An assessment of material flows, waste production, and recycling in the European Union and the World in 2005. Journal of industrial ecology.
2. Schaffartzik et al., 2014. The global metabolic transition: Regional patterns and trends of global material flows, 1950–2010. Global Environmental Change 26:87–97.
2. Markussen, Mads & Hanne Østergård, 2013. Energy Analysis of the Danish Food Production System: Food-EROI and Fossil Fuel Dependency. Energies 6:4170-4186.

Kuva 2. Eksponentiaalisen kasvun vaikutus tarvittavaan kierrossa olevaan raaka-aineiden määrään. Mitä nopeammin raaka-aineiden tarve kasvaa, sitä vähemmän voidaan tarvetta tyydyttää jo olemassa olevalla raaka-aineen kannalla (kierrätys).


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Termiittikeko, liikenneruhkat ja vallitseva talouskäsitys

Termiittiyhteiskunnan toiminta ja liikenneruuhka ovat esimerkkejä siitä kuinka kasvava mittakaava tuo sosiaalisesta järjestelmästä uusia piirteitä esiin. Vallitsevan taloustieteen malleilla termiittiyhteiskunnan toimintaa tai liikenneruuhkan syntymistä ei voisi ymmärtää. Kompleksisten eli monimutkaisten sosiaalisten järjestelmien tutkimisen menetelmät tuovat uutta näkemystä mahdollisuuteen irroittaa talouskasvu ekologisista ja sosiaalisista haitoista.






Ekologit ovat termiittejä tutkimalla saaneet selville varsin hienoja rakenteita ja toimintoja, joita yksittäisiä termiittejä tutkimalla ei havaitse. Termiitit viestivät syljellään, joka sisältää viestejä kuljettavia kemiallisia yhdisteitä. Termiittikeon sisustan lämpötilaa on säädettävä, sillä keon ulkopuolinen lämpötila voi Afrikan savanneilla vaihdella yli 30 astetta vuorokauden aikana. Pesän kuningattarelle tuodaan tieto, jos lämpötila uhkaa nousta munantuotannon kannalta liian korkeaksi. Kuningatar antaa syljellään kemiallisen käskyn termiittikeon jäähdyttämiseen erikoistuneille yksilöille, että ruiskuttavat vettä seinille. Veden haihtuminen sitoo lämpöenergiaa ja samalla viilentää kekoa. Toinen tapa säädellä lämpötilaa on avata ja sulkea keon ilmakanavia tarpeen mukaan. Kun lämpötila on palautunut tarpeeksi lähelle tavoitetta, kuningatar lähettää syljellään viestin, että nyt veden ruiskuttamisen tai kanavien määrän säätelemisen voidaan lopettaa.

Termiiteillä on siis mittakaavan suurentuessa ilmaantuvia rakenteita, joita ei havaitse pelkästään yksilöitä tarkkailemalla. Tällainen "emergenssi" on ominaista sosiaalisille järjestelmille, kuten yhteiskunnille. Myös liikenneruuhka on esimerkki emergenssistä, sillä liikenneruuhka syntyy vain mittakaavan kasvaessa tarpeeksi suureksi. Los Angelesin arkiruuhkaa ei voi havaita tutkimalla liikennevirtaa Humppilassa.

Mitä merkitystä näillä sinänsä kiehtovilla esimerkeillä mittakaavan mukana ilmaantuvista uusista piirteistä, joita ei voida johtaa pienemmästä mittakaavasta, sitten on käytännön kannalta? Kaiken politiikanteon taustalla on nykyään enemmän tai vähemmän talouspolitiikka, joka perustuu talousmalleihin, joissa mittakaavalla ei ole merkitystä. Näissä mallissa 1700-luvun torikauppiaisiin Lontoossa pätevät samat lainalaisuudet kuin vaikkapa yli 100 000 työntekijän Wal-Martiin. Neoklassinen taloustiede (eli se, jonka teorioihin pohjaa suuri osa talouspolitiikasta ja sen myötä lähes kaikki politiikka) lähtee oletuksesta, että yksittäiset talouden mikrotoimijat, kuten kuluttaja tai firma, summautuvat makrotasolla ilman, että uusia piirteitä tai rakennelmia ilmaantuu.

Kompleksisuuden tiede, jossa mittakaavalla on suuri merkitys, selittää hyvin sen, että miksi talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti ilman uusia ja kasvavia (usein haitallisia) sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia (Bonauiti, 2014). Mittakaavan kasvaessa taloudesta nousee emergenttejä piirteitä, joiden olemassaoloa ei olisi voitu ennustaa pienemmässä mittakaavassa. Tämä voi selittää myös sen, miksi elintason noustessa ihmisten onnellisuus ei näytä nousevan tietyn kynnyksen jälkeen. Kun elintaso kasvaa niin kulutus alkaa yhä enemmän kohdistua välttämättömyyshyödykkeiden sijaan ns. positionaalisiin hyödykkeisiin, joilla mitataan statusta suhteessa muihin. Naapurustossa ensimmäiset nopeat autot tuovat hyvinvointia omistajilleen, mutta jos niiden määrä kasvaa suureksi naapurustossa, niin niiden tuottama hyvinvointivaikutus katoaa.

Positionaalisten hyödykkeiden kasvava kuluttaminen nousevan "elintason" eli BKT:n myötä johtaa alati jatkuvaan kilpailuun, sillä naapurin kuluttaminen on ikään kuin itseltä pois (keep up with the Joneses; pysy naapurien statuksessa mukana). Tämä kulutuksen kohdistuminen positionaalisiin hyödykkeisiin saattaa selittää myös sitä, että BKT:n jatkaessa nousuaan teollisuusmaissa viime vuosikymmeninä monet hyvinvointimittarit kytkeytyivät irti BKT:n kasvusta ja ovat joko polkeneet paikallaan tai kääntyneet laskuun. Kun liikenne on jo ruuhkautunut, niin lisää sitä samaa vanhaa ei ole enää optimaalinen ratkaisu. Toki hyvinvointimittarit ovat jossain määrin subjektiivisia eikä täydellistä mittaria ole (koskee myös BKT-mittaria).


Kuva 1. BKT ja GPI indikaattorit USA:ssa 1950-1994. Peter Victor, 2010. (http://www.nature.com/nature/journal/v468/n7322/full/468370a.html).


Luonnossa kaksi hyvin eri suuruista eliölajia ei koskaan muistuta tarkasti toistaan, vaikka niiden elinympäristö olisi sama. Galilei totesi 1600-luvulla, luonto ei pystyisi tuottamaan hevosta joka olisi 20 kertaa tavallista suurempi, ilman että luiden rakenne ja moni muu asia muuttuisi. J. Haldane päätyi vajaa sata vuotta sitten päätelmään, että jokainen eliölaji on optimaalisen kokoinen. Taloudelle ei kuitenkaan vallitsevan taloustieteen mukaan ole optimaalista kokoa ja enemmän on aina parempi. Sen mukaan talouden kaksinkertaistuminen tuottaa yhtä paljon lisähyvinvointia Saksassa kuin esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Käytetyt lähteet


The Great Transition (Routledge Studies on Ecological Economics), 2014. Mauro Bonauiti.
The Myth of Progress: Toward a Sustainable Future, 2013. Tom Wessells.

The Real-World Economics Review -blogissa on kansantajuista kritiikkiä vallitsevasta taloustieteestä ja ajoittain myös näistä malleista, joiden mukaan mittakaava ei vaikuta mallien toimivuuteen täällä. Monet taloustieteilijät suhtautuvat kriittisesti mittakaavattomiin talousmalleihin ja vallitsevaan neoklassiseen taloustieteeseen ylipäätään. Viimeistään vuoden 2008 finanssikriisi havahdutti monet pohtimaan taloustiedettä hyvin kriittisesti. Kestää kuitenkin aikansa ennen kuin vallitsevat paradigmat muuttuvat. Amazonin kirjakaupassa ilmestyy jo pelkästään taloustieteilijöiden toimesta enemmän talouskasvun sosiaalisia ja ekologisia rajoja pohdiskelevia kirjoja kuin minä ainakaan ehdin lukea. Tuo Mauro Bonauitin kirja on harvinaisen monipuolinen tässä mielessä, joskin todella kallis. Vuokrahinta kahdeksi kuukaudeksi ei ollut mielestäni kohtuuton.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kirja-arvio: Uhkapeli ilmastolla

Kirja-arvio kirjasta Uhkapeli ilmastolla.



Uhkapeli ilmastolla -kirja kertoo kuinka ilmastonmuutoksen torjunta on kaikella todennäköisyydellä niin haastavaa, että yhtään keinoa ei ole varaa jättää käyttämättä - ei ydinvoimaa eikä uusiutuvaa energiaa. Luonnonsuojelijoiden, ympäristöjärjestöjen ja Vihreiden kannalta ydinvoima on hankala keino monella tavalla. Ydinvoiman vastustamisen kulttuuria on näiden piirissä ehtinyt muodostua aikana, jolloin ilmastohaasteen suuruus ei ollut niin hyvin tiedossa. Kirja muistuttaa, että keinoja ja tavoitteita ei pidä sotkea keskenään. Uusiutuva energia on kirjoittajien mukaan hyvä keino, mutta huono tavoite ilmastonsuojelussa. Yhdyn kirjoittajien - Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen - näkemykseen, että uusiutuvan energian potentiaalia on luultavasti yliarvioitu ja sen suuret lisäystavoitteet voivat törmätä yllättäviin ongelmiin - kuten esimerkiksi luonnonsuojeluun tai suuriin CO2-päästöihin.

Ydinvoiman ja uusiuvan energian vastakkainasettelusta hyötyvät epäsuorasti fossiiliteollisuus ja ilmastonmuutoksen kieltäjät. Kirjan herkullisinta antia ainakin minulle oli se, kuinka ydinvoiman vastustus perustuu usein loogisiin kuperkeikkoihin tai kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: kaksilla kärryillä ajamiseen. Joissakin argumenteissa ydinvoima on samaan aikaan liian halpaa ja liian kallista. Ja sähkön kymmenen vuoden futuurihintoja käyttäen esimerkiksi arvioidaan ydinvoimalan kannattavuutta, joka valmistuu kymmenen vuoden päästä ja toimii 60-80 vuotta. Toisaalta kirjoittajat eivät analysoi, että kuinka paljon Suomessa OL3-reaktorin vaikeudet ja Fennovoiman geopoliittinen tausta ovat vaikuttaneet lisäydinvoimaan suhtautumiseen. Olisin kaivannut myös analyysiä siitä, että miten ydinvoiman osuus energiantuotannosta saadaan käännettyä nousuun, sillä vähäpäästöisen energian tarve on suuri ja ydinvoiman osuus energiantuotannosta on viime vuosina ollut laskusuunnassa ja ydinvoiman imago varsin huono monissa maissa.

Tiiviissä ja nopealukuisessa kirjassa ei mennä kovin syvälle missään asiassa, mutta silti se haastaa lukijaansa pohtimaan omia asenteitaan ydinvoimaan. Kohdeyleisönä kirjalla on ennen kaikkea luonnonsuojelijat ja poliittiset päättäjät. Kirjassa olennaiset termit on avattu hyvin, enkä havainnut kirjassa anglismeja. Kirja on varsin helppolukuinen eikä vaadi ennakkotietoja ydinvoimasta tai ilmastonmuutoksesta. Kirjan suurin heikkous on osittain sen vahvuudessa eli kirjan tiiviydessä. Joistakin asioista olisi kaivannut enemmän tietoa. Esimerkiksi 70-luvun keskustelua ydinvoiman huikeasta tulevaisuudesta ja nykyistä keskustelua uusiutuvan energian valtavasta potentiaalista olisi voinut vertailla enemmänkin. Ilmastonmuutoksen kieltämisellä ja ydinvoiman vastustamisella on mielenkiintoisia psykologisia yhtymäkohtia, joista kirjoittajilla oli ilmeisesti tilaa kirjoittaa varsin vähän.

Ydinvoimaa koskevia väitteitä ei ole ihan yhtä paljon lähdeviitoitettu kuin uusiutuvaa energian kohdalla oli tehty. Tai ainakin sellainen kuva minulle jäi. Itse olen enemmän perehtynyt uusiutuvaan energiaan kuin ydinvoimaan, joten olisin joissakin kohdin kaivannut viitteitä nimenomaan ydinvoimaa koskien. Ehkä kirjoittajat ovat päätyneet tilanpuutteen vuoksi lisäämään viitteitä enemmän uusiutuvaan energiaan. Tämä voi olla perusteltua ainakin siinä mielessä, että uusiutuvan energian potentiaalia on hypetetty varsin paljon. Kirjan graafit on tehty varsin persoonallisella tavalla. Tästä syystä osa graafeista saattaa olla lukijalle hiukan hankalasti hahmotettavissa, varsinkin jos asiaa ei tunne entuudestaan jollain lailla. Graafien kuvatekstit ovat tavallaan otsikoita eivätkä siten tue kuvaajien hahmottamista. Hankalimpia graafeja (esim. sivu 15) voisi ehkä hiukan avata kirjan kotisivulla?

Kirjassa on selvästi nähty paljon vaivaa esimerkiksi säteilysuojeluun paneutumisessa. Aivan oikeutetusti kirjoittajat korostavat, että säteilyn haitat eivät ole niin suuria kuin yleisesti luullaan eivätkä varsinkaan jos niitä suhteutetaan monien muiden energiamuotojen haittoihin. Toisaalta kirjoittajat ymmärtävät hyvin säteilyyn liittyvän pelon. Todellisessa elämässä on aina olemassa vaihtoehtoiskustannus eikä päätöksiä voi tehdä tyhjiössä vaan verrattuna muihin (usein vielä huonompiin) vaihtoehtoihin. Avoimen mielen omaavalle lukijalle on tarjolla hyvää polttoainetta itsetutkiskeluun ydinvoimakannastaan. Vielä muutama vuosi sitten olin itsekin tämän kirjan aivan ydinkohderyhmää, sillä olin Janne M. Korhosen kanssa voimakkaasti eri mieltä ydinvoiman tärkeydestä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja väittelinkin hänen kanssaan tästä sosiaalisessa mediassa. Olen tarkistanut kantaani koska ilmastonmuutos tuottaa lähinnä ikäviä yllätyksiä tiedon tarkentuessa ja uusiutuvan energian laajamittaisen soveltamisen haasteet massakulutusyhteiskuntien tarpeisiin ovat käsitykseni mukaan niin suuria, että pelkästään niiden varaan ei voida laskea. Eikä näytä siltä, että keskimääräistä elintasoakaan oltaisiin vapaaehtoisesti laskemassa vauraissakaan maissa.

Tällainen kirja ei tietenkään synny ilman virheitä. Varsinkaan kun vaikuttaa olevan kyse pamfletin ja tietokirjan kompromissista. Parhaiten virheitä voi välttää sillä ettei tee mitään. Toiseksi paras tapa on se, että virheistä pyritään oppimaan ja virheet korjaamaan. Kirjoittajat näyttävät olevan sitoutuneita jälkimmäiseen eli tieteelliseen metodiin, sillä kirjan kotisivulle on jo ilmestynyt päivitettävä lista kirjan sisältämistä virheistä. Tällainen korjaava prosessi on ilahduttavaa kirjan lukijan kannalta. Samalla se tarjoaa tieteelliseen metodiin perehtymättömälle lukijalle mahdollisuuden tutustua tietämyksen itseään korjaavaan ja täydentävään prosessiin.

Varsin siteeratun geotieteilijän, Markku Kulmalan, mukaan meillä on 40 vuotta aikaa pelastaa maailma. Kulmala tuskin tarkoitti että meillä on 40 vuotta aikaa odottaa ennen kuin maailmaa pitää alkaa pelastaa. Uhkapeli ilmastolla -kirja tarjoaa hyvää päivitystä ilmastonmuutoksen torjunnan haastavuuteen ja pyrkii perustelemaan, että miksi mitään keinoa ei voida jättää käyttämättä nykytiedon valossa. Kirjassa muistutetaan, että ydinvoima ei ole pelkkää uraanivoimaa ja ydinjäteongelmaakin asetetaan mittasuhteisiin siinä maailmassa, jossa on olemassa vaihtoehtoiskustannus.