Öljyn globaalin tuotantohuipun merkitys

Nykyaikainen monimutkainen yhteiskunta maailmanlaajuisine toimitusketjuineen on riippuvainen öljynkulutuksesta. Millaisia taloudellisia vaikutuksia on odotettavissa, mikäli öljynkulutus kääntyy laskuun?

Tämä kirjoitus on jatkoa viime viikon kirjoitukselle siitä, että öljyn tuotantohuippu saattaa olla lähellä. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu täydelliseksi kuvaukseksi siitä, että millaisia taloudellisia vaikutuksia öljuhuipusta seuraa, vaan lähinnä herättämään ajatuksia ja keskustelua aiheesta.


Talous on monimutkainen (complex), alati sopeutuva järjestelmä, jota mikään tai kukaan ei varsinaisesti ohjaa, mutta johon lukuisat asiat ja toimijat vaikuttavat erilaisella voimakkuudella erilaisten palautekytkentöjen kautta. Esimerkkinä palautekytkennästä voisi olla, että pörssiyhtiön omistajat haluavat joka vuosi keskimäärin suuremman arvon osakeomistukselleen, joten heidän edustajansa (pörssiyhtiön hallitus) rakentaa yhtiön toimitusjohtajalle optio-ohjelman, joka kannustaa toimitusjohtajaa kasvattamaan yrityksen markkina-arvoa. Lähtökohtana "ennustaminen", että mitä öljyhuippu merkitsee talouden ja yhteiskunnan kannalta on mahdoton tehtävä, koska erilaisia palautekytkentöjä on paljon ja niiden hahmottaminen on vaikeaa eristettynä ja mahdotonta yhdessä. Systeeminäkökulmasta käsin on kuitenkin perusteltua ennakoida, että talouden toiminta muuttuu perustavaa laatua olevalla tavalla, mikäli öljyntuotanto kääntyy laskuun (ks. kuva 1).

Kuva 1. Talousteorioista suuri osa on kehitetty aikana, jolloin energiantuotanto kasvoi eksponentiaalisesti. Lähde: Klintgaard & Hall, 2012.

Käyn läpi EU:n energiatilannetta ja kuvaan lopuksi muutaman öljyntuotantohuipusta kirjoittaneen ajatuksia öljyn tuotantohuipun vaikutuksista talouteen. Esitän myös omia pohdiskelujani, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieltäni esimerkiksi uuden informaation myötä.

EU:n oma öljyn- ja kaasun tuotanto

EU:n maakaasun ja öljyn tuotanto on 2000-luvulla laskenut riippumatta siitä, että energian hinta moninkertaistui vuodenvaihteesta (kuva 2). EU:n maakaasun ja öljyn tuotannosta valtaosa osui aikaan, jolloin energianhinta oli verraten alhaalla. EU:n öljyntuotanto on pudonnut alle puoleen huipustaan, vaikka hinnat ovat olleet keskimäärin korkeat jo yli kymmenen vuotta (kuva 2). Maakaasun tuotanto kääntyi öljyä myöhemmin laskuun, mutta on sekin laskenut lähes kymmenen vuotta. Korkea öljynhinta ei siis välttämättä vaikuta lisäävästi öljyntuotantoon. Tätä taustaa vasten EU joutuu tuomaan yhä suuremman osan energiastaan.

Kuva 2. EU:n öljyn ja maakaasun tuotanto 1970-2013. Lähde: BP Statistical Review of World Energy 2014.

Sosiaalisesti optimaalinen rajallisten resurssien tuotanto/käyttö edellyttäisi, että resurssin (kuten öljy) marginaalinen tuotantokustannus (joka on sama kuin hinta täydellisten markkinoiden oletuksella) nousisi resurssin omistajan käyttämän diskonttokoron suuruuden verran. Ehtyvän resurssin marginaalinen tuotantokustannus nousee tuotetun määrän mukana. Tällöin ei ole teorian mukaan merkitystä öljyntuottajan kannalta, että tuottaako tämä vähän lisää öljyä tänään vai säästääkö resurssia tulevaisuuden korkeampaa hintaa silmällä pitäen. Tälle varsin elegantille teorialle ei ole löydetty empiiristä tukea, ja odotettavaa onkin, että öljyn tuotantohuippu tulee sosiaalisessa mielessä "etuajassa". Kuvassa 2 tuotantomäärän, jos se noudattaisi teoriaa, pitäisi mennä samaan suuntaan hinnan kanssa, mutta kuten nähdään, tilanne on viimeiset 25 vuotta ollut EU:ssa juuri päinvastoin. Toisaalta öljymarkkinat eivät ole täydellisen kilpailun alaisia, mikä on tuon teorian ehtona.

EU:n "kilpailukyky"nollasummapelin öljymarkkinoilla

Koska EU:n oma öljyntuotanto on laskussa, niin miten EU onnistuu kilpailemaan kansainvälisillä öljymarkkinoilla? Globaali öljyntuotanto on kasvanut hitaasti eli käytännössä ei juuri lainkaan viimeisen kymmenen vuoden aikana (vaikka hinta on ollut viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta korkealla). Kuten kuvasta 3 voi nähdä, niin nollasummapelin öljymarkkinoilla EU on ainakin ollut heikoilla. (Öljynkulutus alkoi laskea EU:ssa jo vuonna 2005 eli ennen vuosien 2007-2009 taantumaa.) Nähtäväksi jää, että miten EU jatkossa "pärjää" öljymarkkinoilla, varsinkin jos öljymarkkinat muuttuvat miinussummapeliksi eli globaali öljyntuotanto kääntyy laskuun. Öljynkulutuksen laskulla voi olla suuri vaikutus talouden tuottavuuteen (tähän tullaan myöhemmin tarkemmin).

Kuva 3. Öljynkulutus EU:ssa ja Kiinassa 1984-2013. Lähde; BP Statistical Review of World Energy 2014.

Öljyn korvaaminen

Kun jokin resurssi kallistuu, niin se korvataan, koska muiden vaihtoehtojen suhteellinen hintakilpailukyky kasvaa? Näin on, varsinkin jos kyseessä on helposti korvattavissa oleva eikä talouskasvun kannalta kovin kriittinen resurssi. Öljy ei ole kumpaakaan näistä ja se on samalla kaikkein vaihdetuin hyödyke maailmanmarkkinoilla arvolla mitattuna. Kun öljy kallistuu, niin suurista kansantalouksista "vuotaa" paljon "kulutusvoimaa" öljynviejämaihin, joissa säästöaste on suuri (kuva 4). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutusta syrjäytyy esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonka yksityinen kulutus on maailmantalouden suurin yksittäinen kysyntäerä. Öljynviejät puolestaan "joutuvat" säästämään jo siksi, että öljytulojen nopean kasvun kohdistaminen kotimarkkinoille aiheuttaisi voimakkaan inflaation.

Kuva 4. Säästämisasteet teollisuusmaissa (OECD) ja öljynviejämaissa (OPEC) 1992 - 2008. Lähde: Rubin, 2008.

Öljyn ja talouskasvun yhteyttä vuosikymmeniä tutkinut taloustieteen professori James Hamilton on todennut, että öljyn hintapiikki osuu liian täydellisesti taantumien alkuun ollakseen sattumaa (kuva 5). Hamiltonin mukaan myös taantumassa 2008-2009 oli öljyn hintapiikillä suuri osuus. Vuosien 2007-2008 öljyn hintapiikki oli tähän mennessä kaikkein suurin toisen maailmansodan jälkeen. Hamiltonin johtopäätöksiä finanssikriisin yhteydessä tulleeseen lamaan tukee muutama muukin tutkimus (joista varsinkin tämä on minusta sangen vakuuttava sisältäen sekä empiiristä aineistoa, että  teorian uudesta vaikutuskanavasta öljyn hinnanousulle). Taloustieteilijä James K Galbraith (2014) kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, että öljyn hinnan (ja sen myötä raaka-aineresurssien kalleuden) nousun rooli oli suuri finanssikriisin taustalla, mutta valitettavasti hän ei viittaa mihinkään lähteisiin. Hänen logiikkansa mukaan reaalitalouden kasvupotentiaali oli pienentynyt, jolloin finanssitalouteen tuli kuplapaineita. Olin toisena kirjoittajana Niin&Näin -lehteen vuoden 2013 lopulla kirjoitetussa kirjoituksessa, jossa spekuloimme aika lailla samaa asiaa.

Energiankulutus on suhteellisen joustamatonta energian hinnan suhteen, varsinkin lyhyellä tähtäimellä. Tämä tarkoittaa sitä, että energian hinnan voimakas nousu nostaa energiamenojen osuutta kuluttajan budjetissa, jolloin muuta kulutusta syrjäytyy. Tämän kysyntäpuolen vaikutuksen lisäksi on myös tarjontapuolen vaikutuksia. Menetetyn energian dollarihinta on alle kymmenys menetetyn tuotannon arvoon suhteutettuna. Tämä johtuu siitä, että ulkoisen energian vaikutus tuottavuuteen on suuri sen hintaan nähden (ks. kirjoitukseni täällä ja täällä). Kallista ihmisen tekemää työtä kannattaa yleensä korvata halvalla energialla (tämä on osin verotuksellinen valinta, josta enemmän mm. täällä). Energian hinnanousun seurauksena on siten tuotantokapasiteetin alikäyttöä ja työttömyyttä sekä kysyntä- että tarjontatekijöistä johtuen. Pitkällä aikajänteellä energian hintajousto on suurempi: kun energia kallistuu niin esimerkiksi investoidaan tehokkaammin energiaa käyttäviin koneisiin jne., jolloin sama työllisyys ja tuotanto voidaan saavuttaa pienemmällä energiankäytöllä.

Kuva 5 Energiamenojen osuus kuluttajan budjetissa (keskimäärin) ja taantumat (pystysuorien viivojen väli) Yhdysvalloissa. Lähde: St. Louis FRED.

Toisin sanoen, öljyn niukkuus ei kenties voi signaloitua täydellisesti hintaan ja siten näkyä korkeana hintana, koska korkea öljynhinta aiheuttaa taantuman ja toisaalta öljynhinta on moninkertaisesti liian alhainen suhteessa sen tuottavuusvaikutukseen. Öljyn mittakaava on toinen haastava tekijä ja sen korvaaminen varsinkin liikenteessä on vaikeaa. Sähköntuotannossa öljyä käytetään nykyään enää vähän, kuten varavoimana sähköntuotannossa ja öljynviejämaiden juomaveden valmistuksessa. Vuonna 1970 jopa 25 % sähköstä tehtiin öljyllä, kun vuonna 2012 enää noin 5 %. Sähköntuotannosta ei siten ole enää paljon siirrettävissä liikenteen energianlähteeksi, ja silläkin vähällä voi olla voimakkaasti kasvavat rajakustannukset.

Velka ja öljyn hinta

Velan talouskasvua lisäävä vaikutus on helppo mieltää. Jos esimerkiksi maanviljelijä tuottaa 100 yksikköä viljaa vuodessa, mutta uudella traktorilla tuottaisi 150 yksikköä, niin uusi traktori kannattaa ostaa velalla ja maksaa siitä velanhoitokuluja vaikkapa 30 viljayksikköä vuodessa. Maailmantalouden velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on kasvanut voimakkaasti Reaganin ja Thatcherin ajoista asti. Miten pitkään tällainen kehitys voi jatkua? Jotkut (kuten Gail Tverberg ja James Galbraith) arvelevat, että velka/BKT ei voi enää juurikaan kasvaa, jolloin 1980-luvulta alkanut finanssivetoinen talouskasvu olisi käytännössä ohi. Jotkut tulkisevat niin, että koska velka/BKT kasvaa koko ajan, niin velan rajatuottavuus BKT:ta on laskussa eli velanlisäyksen suhteellinen vaikutus kokonaistuotantoon pienenisi koko ajan (esimerkiksi täällä on kuva aiheesta). Toki koron suuruus on tärkeä tekijä, mutta reaalikorotkin ovat laskeneet vuosikymmeniä (sivu 9 täällä) ja ovat jo lähellä nollaa, joten pelivaraa ei siellä enää paljon ole?

Markkinatalous ohjaa niukat resurssit tehokkaasti - vai ohjaako?

Takaako markkinatalous sen, että niukaksi käyvä öljy kohdentuu optimaalisesti talouden kannalta? Uskoakseni ei takaa, koska öljyn yhteiskunnallinen arvo on moninkertainen sen markkina-arvoon nähden (energian osuus talouskasvusta tuotannontekijänä on moninkertainen verrattuna energiamenojen osuuteen bruttokansantuotteessa). Toinen syy voi olla se, että öljyä saatetaan tulevaisuudessa myydä yhä enemmän kahdenvälisin sopimuksin valtioiden välillä. Kansainvälisten, pörssilistattujen öljy-yhtiöiden öljymyynti oli huipussaan vuonna 2004 ja on laskenut sen jälkeen noin 2 % vuotta kohti.

Epätasainen tulonjako yhdistettynä siihen, että öljyjalosteet eivät ole pelkästään tuotannontekijöitä vaan myös kulutushyödykkeitä on kolmas mieleeni tuleva seikka, joka kenties "haaskaa" öljyä niukkuuden oloissa kansantalouden kannalta epäoptimaalisesti. Samaan aikaan jollakulla on varaa huviajeluun vesiskootterilla/moottorikelkalla/mönkijällä, kun toisella on niin matalapalkkainen työ, että töihin ei kannata ajaa autolla. Yhteiskunnan kannalta tällainen resurssien jako ei kenties ole optimaalinen, mutta niin markkinatalous toimii. Ei ole mitään mekanismia, jolla voisi varmistaa, että huvimoottorikelkkailijalta siirretään polttoainetta pienituloisen työmatkaa varten. Toki työmatkavähennys ja pienituloisen maltillinen verottaminen, sekä reipas moottorikelkkavero auttaisivat asiaa. Erilaiset kannustavat tulonsiirrot (esim. perustulo, pienituloisen suurempi ansiotulovähennys tms.) ja haittaverot voisivat auttaa ohjaamaan niukkoja resursseja sinne missä ne hyödyttävät yhteiskuntaa eniten.

Maailmantalouden öljyriippuvuus on alentunut?

Talouden energiaintensiteetti (energiankulutus per tuotettu bruttokansantuoteyksikkö) on laskenut ajan saatossa. Jotkut tulkitsevat tämän siten, että öljyn merkitys maailmantaloudelle vähenee. Minusta tämä on varsin haitallinen väärinkäsitys varsinkin jos öljyntuotantoa ei voida enää kasvattaa. Onko seiväshyppääjä vähemmän riippuvainen seipäästä, kun tämän hyppyennätys kasvaa? Tai onko kolmikerroksinen talo vähemmän riippuvainen kivijalastaan kuin kaksikerroksinen? Minun käsitykseni on, että globaaleihin toimitusketjuihin perustuvassa maailmantaloudessa emme ole juuri koskaan olleet niin öljyriippuvaisia kuin nyt vaikka öljynkulutuksen päällä lepääkin yhä enemmän taloudellista aktiviteettia. Varastojen määrä (just-in-time -logistiikka) on pienentynyt, mikä on toisaalta hyvin tehokasta, mutta altistaa erilaisille toimitusshokeille.

Mikäli öljyjalosteiden saanti häiriytyy, niin bensa-asemilla tapellaan, sairaanhoitajien autoista varastetaan bensat ja kaupan hyllyt ovat tyhjiä alle viikossa ilman varmuusvarastoja. Tätä on kokeiltu mm. Englannissa 2000-luvun alussa (Suomi öljyn jälkeen -kirjassa tämä on kuvattu erinomaisen hyvin). Australian puolustusvoimien sivuilta löytyy raportti, jonka mukaan vuonna 2012 Australiassa oli laskennallisesti öljyvarastoja 71 päiväksi, mikäli toimitukset maahan katkeavat. Mikäli öljyntuonti häiriytyy, niin onko tämä paljon vai vähän maailman 9. suurimmalle taloudelle? Raportin mukaan polttoaineet voidaan taata bensa-asemilla 3 päiväksi ja lääkkeiden toimitus saaraloihin niin ikään kolmeksi päiväksi. Samainen taho toteaa, että myös finanssimarkkinoiden romahdus (joka oli lähellä vuonna 2008) voisi riittää syyksi, että öljyä ei tule maahan, sillä just-in-time logistiikka on riippuvainen velasta erilaisten takausten yms. muodossa. Jos jokin lenkki toimitusketjussa ei saa takausvelkaa, niin ketju voi katketa. Eli välttämättä fyysistä öljyshokkia ei tarvita siihen, että yhteiskunnan öljyriippuvuus ilmenee ikävällä tavalla.

Globaali maailmantalous optimoi tehokkuutta (just in time) saatavuuden (just in case) kustannuksella. Ainakin Australian talouden riippuvuus ulkomaisista polttoaineista on ajan myötä vain lisääntynyt:

We are heavily dependent on imports of refined petroleum products and crude oil to meet our liquid fuel demand. This import dependency has increased in recent years.

Globaalit toimitusketjut pitkälti perustuvat innovaatioihin, jotka kehitettiin halvan öljyn aikana. Varastojen pienuus ei ole ainut tekijä, joka lisää alttiutta erilaisille energian saatavuusshokeille. Tuotannon ulkoistaminen kaukomaihin tuo hyötyjä alempien palkkojen muodossa, mutta lisää toimitusriskejä. Tuotteiden elinkaari on lyhentynyt ja pakkausmateriaalien käyttö on siirtynyt mm. lasista muoviin, sekä kaupantekoa siirtynyt internettiin, mikä ei paranna yhteiskuntien valmiutta toimitusketjujen häiriöille.

Öljyntuotantohuipun vaikutus talouskasvuun

Öljyhuipusta on kirjoitettu paljon. Lähteet katsovat asiaa yleensä amerikkalaiselta kantilta, mutta koska Eurooppa on Yhdysvaltoja tuontienergiariippuvaisempi, niin tilanne ei täällä nähdäkseni ole olennaisesti ainakaan parempi, vaikkakin tulonjako on tasaisempi Euroopassa. Suomi öljyn jälkeen -kirja on kirjoitettu enemmän suomalaisesta näkökulmasta. Yksi käyttämistäni lähteistä (Roger BOyd) toteaa kirjassaan, että Ruotsi on paras maa asua öljyhuipun jälkeen. Mikäli näin on, niin Suomikin sijoittunee aika hyvin tässä mielessä. James Hamilton, Kalifornian yliopiston professori, joka on maailman johtavia ekonometrikkoja ja tutkinut jo 30 vuoden ajan öljynkulutuksen ja talouskasvun yhteyttä, kuvaa öljyhuippua näin:

Coping with a final peak in world oil production could look pretty similar to what we observed as the economy adapted to the production plateau encountered over 2005-2009. That experience appeared to have much in common with previous historical episodes that resulted from temporary geopolitical conflict, being associated with significant declines in employment and output. If the future decades look like the last 5 years, we are in for a rough time. (korostus lisätty)

Eli globaali öljyntuotantohuippu voi näyttää siltä kuin viimeiset viisi vuotta on näyttänyt ja että työpaikkojen määrä ja taloudellinen tuotanto voivat laskea. Hamilton jatkaa talouskasvun luonteesta ja käyttää teknologisen kehityksen lisäksi mm. sanoja luck ja good fortune (!):

Most economists view the economic growth of the last century and a half as being fueled
by ongoing technological progress. Without question, that progress has been most impressive. But there may also have been an important component of luck in terms of finding and exploiting a resource that was extremely valuable and useful but ultimately finite and exhaustible. It is not clear how easy it will be to adapt to the end of that era of good fortune. (korostus lisätty)

Vapaasti käännettynä: tulevat vuosikymmenet [öljyhuipun jälkeen] saattavat muistuttaa edellistä viittä vuotta ja edessä voi olla kovia aikoja. Viimeisten 150 vuoden taloudellisen kasvun taustalla on saattanut teknologisen kehityksen ohella olla onni hyvälaatuisen, mutta rajallisen öljyn muodossa. Lopuksi Hamilton ennakoi, että edessä on rocky economic growth eli "kivinen" taloudellinen kasvu.

Taloustieteilijä James K. Galbraith esittää minusta varsin perustellusti tuoreessa kirjassaan The End of Normal: the great crisis and the future of growth, että teollisuusmaiden taloudet kasvoivat vuosituhannen vaihteen jälkeen lähinnä vain asuntobuumien ja finanssikuplan ansiosta. Samankaltaista spekuloi tasavallan presidentti Sauli Niinistö hiljan. Galbraith ennakoi, että reaalitalouden kasvupotentiaali on jatkossa varsin pieni resurssiniukkuudesta (tärkeimpänä öljy) johtuen. Hänen mukaansa tulemme törmäämään talouskasvun "lasikattoon", mikäli talouskasvu lähtee kunnolla käyntiin. Galbraith ennakoi, että finanssivarallisuus pyrkii sijoittajien kasvuun riippumatta reaalitaloudesta ja ajaa samalla reaalitalouden aika ajoin jyrkänteeltä alas. En ole ainakaan huomannut, että yksikään eläkeyhtiö tai sijoitusrahasto olisi julkistanut, että "koska energiankulutus ei enää voi kasvaa, niin olemme tarkistaneet sijoitustemme tuottotavoitteita alaspäin"... Talouskasvu ei siis välttämättä lopu, mutta saattaa suuntautua enemmän finanssikupliin.

Öljyhuippu ja finanssijärjestelmä

Finanssijärjestelmä on aikakone, joka siirtää tulevaisuuden odotukset nykyhetkeen. Toivoa sopii, että tulevaisuudesta ei ole siirretty nykyhetkeen niin paljon, että tulevaisuuteen ei jäänyt tarpeeksi... Toisin sanoen sijoittajat olettavat, että energia on talouden käytössä silloin kun sitä tarvitaan. Sijoittajat olettavat talouden kasvavan ja kasvanut talous on tarkoittanut viimeiset 200 vuotta sitä, että myös energiankulutus kasvaa. Roger Boyd, entinen investointipankkiiri, on kirjoittanut varsin tiiviin, mutta ajatuksia herättävän kirjan energian ja finanssijärjestelmän kytkeytymisestä nimellä "Energy and the Financial System: What Every Economist, Financial Analyst, and Investor Needs to Know". Rahajärjestelmä ei ole ole enää kultakannasta (1944-1971) irtautumisen jälkeen varsinaisen suunnittelun tulos vaan tavallaan itse-organisoitunut ikuisen kasvun fantasian varaan. Erilaisten johdannaisten määrä esimerkiksi on kasvanut sijoittajien tuottotavoitteiden tyydyttämiseksi. Ylilyöntejäkin on sattunut, kuten vuoden 2008 finanssikriisi osoitti. Esimerkkinä tällaisesta toimii credit default swap, joka on vähän sama asia kuin jos vakuutusyhtiö myöntäisi tuhat palovakuutusta yhteen taloon riippumatta siitä, että omistaako vakuutuksenottaja siitä mitään. Sitten kun talo palaa (Yhdysvaltain asuntomarkkinat kääntyivät laskuun), niin mistään (paitsi ehkä veronmaksajilta) ei löydy rahaa suorittaa vakuutussumma vakuuttajien tilille. Galbraithin ja Kellyn kirjoissa on hyvät kuvaukset finanssikriisin taustoista (mielestäni paremmat kuin nobelistien Stiglitz ja Krugman kirjoissa aiheesta).

Yhdysvallat irtautui kultakannasta vuonna 1971 Richard Nixonin ilmoituksella väliaikaisesti samaan aikaan kun heidän öljyntuotantonsa saavutti huippunsa, mikä ei ollut välttämättä sattumaa. Tuota väliaikaista irtautumista kultakannasta on nyt kestänyt 43 vuotta. Yhdysvaltain kansallinen öljyntuotantohuippu ei ollut ainut, eikä tärkeinkään syy irtautua kultakannasta, mutta yksi tekijä kuitenkin. Yhdysvalloissa toteutettiin 1960-luvulla mittavia sosiaalisia uudistuksia ja aloitettiin Vietnamin sota, jotka aiheuttivat painetta siihen, että dollareita painettiin enemmän kuin sitä vastaavaa kultaa oli Fort Knoxissa. Yhdysvaltain öljyntuonti kasvoi noin 75 % vuosina 1967-1971, joten kasvava määrä öljydollareita valui ulos maasta myös USA:n öljyntuotantohuipun takia. Finanssijärjestelmä on viimeiset 40 vuotta ollut sellainen, että se joko kasvaa tai supistuu, mutta vakaa/kasvuton se ei voi olla. Ikuisen kasvun logiikassa vakaus on kasvua. 

Roger Boydin analyysin mukaan energiantuotannon aleneva nettoenergia aiheuttaa haasteen talouskasvulle, joten ongelma ei ole se, että energia kallistuu (joskin aleneva nettoenergia on yhteydessä korkeaan hintaan), vaan se, että energiantuotanto alkaa syödä yhä enemmän resursseja, jotka on pois jostain muualta (olen kirjoittanut aiheesta täällä). Syvänmeren öljy. liuskeöljy ja Kanadan tervahiekkaöljy ovat sellaisia, että perinteistä, halpaa öljyä suurempi osa tämän vuoden energiantuotannosta täytyy investoida seuraavan vuoden tuotantoa varten. Kun esiintymät huononevat tällä hetkellä nopeammin kuin niiden hyödyntämisen teknologia kehittyy, niin energiaylijäämä, jonka avulla monimutkainen yhteiskunta pyörii, alenee vääjäämättä.


Roger Boyd ei ole ajatustensa kanssa yksin. Esimerkiksi Tim Morganin (2013) mukaan talous (economy) on aina ollut ja tulee aina olemaan energiaylijäämäyhtälö. Nyt tuo energiaylijäämä on vääjäämättömässä laskussa (ellei esimerkiksi fuusiovoima tai hyötämiseen perustuva fossioydinvoima kaupallistu ja liikenne siirry sähköautoihin ajoissa ja tarpeeksi suuressa mittakaavassa, mikä ei ainakaan nyt näytä todennäköiseltä). Teksasin ja Lähi-Idän parhaat öljyesiintymät ovat tuottaneet kymmeniä tai jopa 100 tynnyriä öljyä yhtä tynnyriä kohti, joka investoitiin tuotantoon. Kanadan tervahiekkaesiintymiä hyödynnettäessä tarvitaan höyryä, hillittömän suuria kuorma-autoja, joiden polttoaineen kulutus on suuri ja liuskeöljyn hyödyntämisessä tarvitaan paljon kemikaaleja ja vettä. Näiden "energiatuotto" (EROI) on luokkaa 3-5 tynnyriä öljy per investoitu tynnyri. Nykyaikainen, erikoistuneeseen työnjakoon perustuva yhteiskunta tarvitsee arvioiden mukaan EROI:n 10-15 (esim. Klingaard ja Hall, 2012), joten Kanadan tervahiekan varaan sitä ei voi perustaa, vaikka esiintymän koko olisi rajaton. EROI on mittarina epälineaarinen siinä mielessä, että kun se on suuri niin sen pienentyminen ei näy juuri missään, mutta kun sen lukuarvo on alentunut noin kymmenen paikkeille niin pienikin muutos siinä aiheuttaa suuria muutoksia yhteiskunnan käyttöön päätyvässä nettoenergiassa. Joidenkin arvioiden mukaan ollaan jo globaalisti öljyn suhteen aika lähellä EROI-arvoa 10 (täällä on viitteitä).

Deflaatiokierteen mahdollisuus

Mikäli reaalipalkat eivät nouse ja velan saanti vaikeutuu sekä öljyn tuotantokustannukset nousevat niin korkeiksi, että markkinat löytävät tasapainon hyvin alhaisella öljyntuotannon määrällä, voi deflaatiokierre (alentuvat palkat ja alentuva öljynhinta sekä luottokannan supistuminen) käynnistyä. Tätä älyllisesti hyvin kiehtovaa, mutta ei kovin toivottavaa deflaatiokierteen "mallia" on minusta parhaiten kuvannut Gail Tverberg, mm. täällä. Deflaatiokierteessä investointien määrä ei nouse kovin korkeaksi, jolloin öljyriippuvuutta ei voida niin helposti pienentää investoimalla energiatehokkaaseen teknologiaan tai vaihtoehtoisiin teknologioihin. Euroopan keskuspankki ei ole toisaalta onnistunut pitämään inflaatiota lähellä tavoitettaan ("hiukan" alle 2 %) viime kuukausina, mutta ei se ole toisaalta käyttänyt kaikkia keinojaankaan ja saattaa keksiä uusiakin, joten on mahdoton arvioida, että kuinka "kaukana" ollaan tuosta deflaatiokierteestä.

Velan pyyhkiminen pois

Maallikon käsitykseni on, että kansainvälinen rahajärjestelmä voitaisiin muuttaa velattomaksi suhteellisen helposti. Tällainen suunnitelma tehtiin jo 1930-laman aikana, jolloin deflaatio oli todellisuutta, ja kaksi vuotta sitten IMF mallinsi suunnitelman toteuttamisen seurauksia. Tuloksena oli, että talletuspakojen mahdollisuus katoasi kokonaan ja sekä julkisesta että yksityisestä velasta sulaisi "dramaattinen" osa pois. En osaa sanoa, että kenen intresseissä on tätä ns. Chicagon suunnitelmaa vastustaa, jos jollakin on, mutta Yhdysvalloilla on nyt tilanne, jossa se saa julkista velkaa hyvin edullisesti, koska dollari on reservivaluutta. Öljyn ja monien muiden hyödykkeiden maailmankauppa käydään (ainakin toistaiseksi) pääosin dollareissa. Näistä dollareista suuri osa jää vaihtamatta muiksi valuutoiksi (mm. koska aiheuttaisivat inflaatioita muissa valuutoissa), joten mielekäs vaihtoehto on ostaa näillä dollareilla Yhdysvaltain velkapapereita. Tämän seurauksena Yhdysvalloilla on lähes koroton luottokortti, jonka avulla se sietää suurempia budjettivajeita kuin se muuten sietäisi. Galbraithin (2014) kirjassa tämä kuvataan hyvin. Toinen hyvä lähde on täällä.

Talouden kolme tasoa

John Micheal Greerin (2010) mukaan taloudella on kolme tasoa. Primääritaso, kaiken perusta, on energian ja mineraalien tuotantoa, josta kaikki muu talous riippuu. Esimerkiksi öljy, mineraalit ja hyönteisten tekemä pölytys on primääritasoa. Toinen taso, sekundääritaso, on yksinkertaistaen jalostusta (esim. öljynjalostus), teollisuutta ja palveluja. Kolmas taso, tertiääritaso, on karkeasti ottaen finanssisektori. Perinteinen taloustiede keskittyy lähinnä kahden jälkimmäisen (epä)tasapainoon jättäen pois sen kaikkein tärkeimmän. Primääritason poisjättäminen tarkastelusta on perustunut mm. siihen, että fossiilisten polttoaineiden laatu ei huonontunut nopeammin kuin niiden tuottamisen teknologia kehittyi. EROI-mittarin perusteella näin ei enää ole, kuten yllä jo todettiin, ja muinaisen liki täydellisesti geologisten prosessien jalostaman auringonvalon (=fossiilisen energian) esiintymät huononevat koko ajan, sillä parhaat resurssit käytetään aina ensin. 87 % globaalista energiankäytöstä perustuu edelleen fossiiliseen energiaan, joten energiankulutus ei ole kovin kestävällä perustalla. Niin kauan kuin perinteinen taloustiede ei keskity tärkeimpään talouden tasoon, niin siitä ei saada täyttä hyötyäkään?

Uuttavasta kapitalismista uudistavaan kapitalismiin?

Julkinen (pörssissä vaihdettava) osakeyhtiö oli erinomainen keksintö varsinkin teollistumisen aikakaudelle Nyt alkaa olla yhä enemmän ajattelijoita, jotka näkevät, että tämä omistusmuoto, jossa pääoma hallitsee työvoimaa ja jossa omistus ja itse yrityksen toiminta on erotettu lähes täysin toisistaan, johtaa osaoptimointiin. Marjorie Kelly on hiljan kirjoittanut innostavan ja viisaan kirjan Owning our future, jossa hän esittelee, kuinka iso muutosaalto on lähtenyt käyntiin uuttavan (extractive) kapitalismin muuttamiseksi uudistavaksi (regenerative) sekä uudella että vanhalla mantereella. Englannissa esimerkiksi toimii noin 90 000 partnerin (tämän yhtiön omistaa todella 90 000 siinä työskentelevää partneria) yritys, joka tekee voittoa, mutta sei maksimoi sitä, vaan samalla takaa hyvät työolot tehdä työtä. Toki tämäkin yritys on riippuvainen kasvusta, joten se osa ongelmaa on tämän(kin) yrityksen kohdalla ratkaisematta - jos ja kun talouskasvu seurauksineen on osa ongelmaa öljyhuipun jälkeen ja muutenkin.

Tanskalainen lääkejätti Novo Nordisk on myös omistusrakenteeltaan paikallista äänivaltaa suosiva, vaikka onkin pörssiyhtiö. Myös erilaiset osuuskunnat ovat tekemässä tuloaan esimerkiksi ruuan tuotantoon ja vaikkapa tuulivoiman ympärille. Aika näyttää, että kuinka paljon mahdollinen pääoman ja työn suhteen muuttuminen mahdollisesti auttaa. Minusta siinä on potentiaalia vaikka mihin.

Sopeutuminen öljyhuippuun

Arthur Schopenaurin mukaan totuuden hyväksymisessä on kolme tasoa. Ensimmäinen on se, että sille nauretaan. Toinen on se, että sitä vastustetaan voimakkaasti. Kolmas on se, että sitä pidetään itsestään selvyytenä. Öljyn  tuotantohuipun "teorian" johti 1950-luvulla eräs Shellin geofyysikoista, Marion King Hubbert useita eri lähestymistapoja käyttäen. Energiaviranomaiset eivät ottaneet Hubbertin näkemyksiä todesta, siihen suhtauduttiin osin huvittuneestikin. Hubbertin arvio Yhdysvaltain öljyn tuotantohuipusta (1970) osui lähes vuodelleen oikein. Vuonna 1975 Yhdysvaltain tiedeakatemia tunnusti, että Hubbert oli ollut oikeassa ja maan korkein öljyvaroista vastaava viranomainen, joka oli kiistänyt Hubbertin näkemykset, oli saanut potkut muutamaa vuotta aiemmin. Nyt alueellinen tuotantohuippu on tunnustettu tosiasia, mutta globaalin öljyntuotantohuipun (ajoittumisen ja siihen sopeutumisen) suhteen asia on huomattavasti monimutkaisempi asia. Minusta todennäköisyys sille, että öljyntuotanto ei enää juuri kasva, on varsin suuri. En laske pullotettuja maakaasun ohessa tuotettuja pullotettuja kaasuja öljyksi, kuten monet viranomaiset tekevät, koska niiden hinta saattaa liikkuu aivan eri suuntaan kuin öljyn maailmanmarkkinahinta. Olen valmis muuttamaan kantaani tältä osin tarvittaessa. Esimerkiksi jos valtaosa maailman noin miljardista polttomoottorista modifioidaan niin, että niissä voidaan polttaa pullotettuja kaasuja.

Missä vaiheessa yhteiskuntamme, poliitikkomme ja kansalaiset keskimäärin ovat tätä "Schopenauerin kehityskaarta" öljyntuotantohuipun suhteen? Finanssijärjestelmä todennäköisesti romahtaisi kertaheitolla, jos kaikki olisivat huomenna yhtä mieltä siitä, että öljyntuotantohuipun vaikutukset talouskasvuun ovat mittavia, sillä sijoittajat odottavat, että kun tulevaisuudessa (netto)energiaa tarvitaan yhteiskunnan käyttöön, niin se on siellä ja vieläpä suhteellisen halvalla. Öljyn tuotantohuippua ei oletettavasti ole juurikaan diskontattu esimerkiksi pörssiosakkeiden hintoihin. Öljyn tuotantohuippuun valmistautuminen pitäisi siis aloittaa nopeasti, mutta ei liian nopeasti? Roger Boyd arvioi, että energiaylijäämän pienentyminen tulee esiin niin hitaana romahduksena, että sitä tuskin osataan tulkita johtuvaksi energiaylijäämän laskusta eikä ongelmaan voida rationaalisesti pureutua. Boyd arvelee, kuten myös tunnettu "peak oil -teoreetikko" Gail Tverberg, että öljyn tuotantohuipun myötä myös maakaasun ja kivihiilen tuotanto kääntyy laskuun, mikä ei ainakaan pienennä öljyn tuotantohuipun vaikutusta.

Öljylle on tällä hetkellä heikosti vaihtoehtoja ja yhteistä niille on se, että ne ovat öljyä huonompia laadultaan (tai ovat hiukan parempia, mutta eivät ratkaisevasti, kuten Neste Oilin uusiutuva diesel). Useiden biopolttoaineiden nettoenergia on alhainen eli ne eivät ole käytännössä edes öljyn korvikkeita vaan lähinnä jatkeita. Brasilian sokeriruokoetanoli pystyy palauttamaan tuotannossa sidotun energian noin kymmenkertaisesti takaisin (EROI = 10), mutta se on enemmän poikkeus kuin sääntö. USA:n maissietanolin kohdalla käymään akateemista polemiikkia siitä, että onko EROI alle 1 vai hiukan sen yli eli se saattaa olla jopa nettoenergiasyöppö. Sähköauto olisi hyvä korvaamaan öljyä liikenteessä, mutta ongelmana on ainakin korkea hinta ja se, että muutos etenee hitaasti ainakin tällä hetkellä. Sähkö ei sovellu voimanlähteeksi kovin hyvin meri- ja ilmaliikenteessä - ainakaan tällä hetkellä. Teknologia näyttäytyy parhaimmillaankin osaratkaisuna ainakin tällä hetkellä, mikäli öljyntuotantohuippu tulee pian ja tuotanto kääntyy sen jälkeen merkittävään laskuun.

Yhdysvalloissa paikallinen öljyntuotantohuippu tuli enemmistölle täytenä yllätyksenä, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia, joissa olisi helposti nähnyt, että tämä johtuu öljyntuotantohuipusta, vaikka se aiheutti suuria yhteiskunnallisia muutoksia (Galbright, 2014, on hyvä lähde tähän, kuten myös Klintgaard ja Hall, 2012). Neuvostoliitto romahti muutama vuosi öljyntuotantohuippunsa jälkeen kun öljynhinta samalla laski (Venäjä kokee nyt hiukan samaa siinä mielessä, että sen öljyntuotanto ei enää välttämättä kasva ja öljynhinta on alhaisempi kuin valtiojohto on budjetoinut). Reaalisosialismi oli epävakaa poliittis-taloudellinen järjestelmä jo alun alkujaan, joka rapautti mm. maatalouden tuottavuuden, mutta öljyntuotantohuippu ja alhainen öljynhinta oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän (Neuvostoliiton romahduksesta kertoo perinpohjin Jegor Gaidarin Imperiumin tuho).

Aiemmin todettiin, että öljynhinta ei kenties voi nousta kovin korkealle, jolloin öljyn korvikkeiden (joita ei käytännössä ole suuressa mitassa varsinkaan liikenteessä) suhteellinen kilpailukyky ei pääse nousemaan. Pidän kuitenkin varsin mielenkiintoisena erilaisten sosiaalisten innovaatioiden mahdollisuutta pienentää öljyriippuvuuttamme. Järjestelin hiljan kimppakyytejä lasten synttärikutsuille ja huomasin, että muutaman polttoainelitran säästämiseksi tarvitaan liian monta puhelinsoittoa ja tekstiviestiä, että ihmiset jaksavat sellaiseen ryhtyä. Tarvitsemme helppoja käyttöliittymiä tällaiseen, sillä peräkanaa lähes tyhjillä autoilla ajelu on sellaista polttoaineen haaskausta, johon meillä ei oikeasti ehkä ole varaa tulevaisuudessa, mutta joka on samalla liian halpaa ollakseen toteutumatta.

Politiikan täytyy olla hitaassa talouskasvussa vasemmistolaisempaa kuin vakaan kasvun yhteiskunnassa. Mikäli talous ei keskimäärin juuri kasva, niin suuret tuloerot eivät ole sitäkään vähää perusteltuja kuin ovat olleet aiemmin. Monet asioita, joita nyt toteutetaan rahatalouden piirissä, tulevat siirtymään rahataloudesta pois? Kiitollisuudenvelka (eroaa rahallisesta velasta siinä, että osapuolet eivät edes tiedä, että kumpaan suuntaan "nettovelka" on, saati sen summaa) toimii yhteisöjä yhteen liimaavana. Asuntojen hintakehitys tulee uskoakseni eriytymään Suomessa voimakkaasti mm. sen mukaan, että kuinka hyvät julkiset yhteydet on lähimpään työpaikkakeskukseen. Työttömyys tulee todennäköisesti lisääntymään, mutta Suomessa on Euroopan nopeimmin eläköityvä työväestö, joten tilastoissa työttömyys ei välttämättä nouse kovin korkeaksi. Huoltosuhteelle tämä ei ole hyväksi, mutta toisaalta nyt eläkkeellä oleva väestö on suureksi osaksi maksanut asuntonsa ja tulee jättämään perintöä (keskimäärin) runsaasti.

Esimerkkinä muutoksentarpeesta voisi ottaa esille perintöveron. Perintöveroa ei mielestäni voi ainakaan laskea, sillä sukupolvisopimus, jossa seuraava työhontulokohortti maksaa edellisen eläkkeitä perustuu nimenomaan ikuisen kasvun logiikkaan. Minusta olisi perusteltua, että nyt eläkkeellä oleva polvi jättäisi perintönä suuremman osan yhteiskunnalle veroina omaisuudestaan siirtyessään ajasta ikuisuuteen (ja vastavuoroisesti yhteiskunta takaisi säällisen hoidon vanhenevalle väelle). Talouskasvuton talous (jos sellaiseen päädytään/sellaisessa jo ollaan) ei takaa lahjakkuuden ja ahkeruuden korrelaatiota menestykseen työelämässä niin hyvin kuin talous, joka kasvaa. Tasaisempi tulonjako, jolle näen varsin suuren arvon, mikäli talous ei kasva, toteutuu paremmin jos perintövero on suuri (perintöjen tasaisempi jako nuorelle väestölle). Eläkeläisiltä ottaisin mieluummin yhteiskunnalle takaisin enemmän silloin, kun he eivät enää ole "kohortissa", johon perintövero on varsin näppärä työkalu. Lähes joka alalla parhaat (niiden jälkeen, joilla on verkostoja ja suhteita?) työllistyvät, mutta alasta riippuen osa työvoimaa jää osattomaksi. Suomi öljyn jälkeen -kirja ja myös sen kansainvälinen sisarlaitos (The World After Cheap oil) ovat hyvää luettavaa tässäkin suhteessa.

Omaa ajattelutapaa kannattanee muokata ei-materiaaliseen suuntaan. En pidä nopeaa romahdsta kovin todennäköisenä, mutta niistä ainakin tiedetään, että hiukan ehkä yllättäen huonoiten romahduksen oloissa pärjää työelämässä menestynyt keski-ikäinen mies. Tällaiselle henkilölle on edessä helposti tyhjiö, kun työ ja asema on mennyt. Oletan, että siinä hitaassa romahduksessa jonka näen olevan suurella todennäköisyydellä olevan edessä, pätee osin sama logiikka tässä suhteessa. En pidä hidasta romahdusta katastrofina, sillä koen ikuisen kasvun fantasian ja rajallisen maailman siinä määrin ongelmallisena, että en näe muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua rajoihin. Näin ei ole aina ollut, sillä olen lukenut paljon popularisoituja taloustiedettä popularisoivia kirjoja, joissa ikuisen kasvun logiikka on ainakin passiivisesti taustalla, jos ei aktiivisena läsnä. Vasta myöhemmin olen tutustunut "peak oil" -kirjallisuuteen.

Huomasin tässä eräänä päivänä olevani tyytyväinen siihen, että olohuoneessani on vanha ja kolhuinen parkettilattia, sillä lapsia ei tarvitse torua kun he pudottelevat siihen esineitä, eikä tuolinjalkoihin tarvitse olla vaihtamassa huopatassuja niin usein. Aiemmin halusin kovasti remontoida lattian. Tämä ajattelutapavan muutos lienee esimerkki siitä, että materaalisten asioiden merkitys voi pienentyä yksilön kannalta. Uskon, että politiikalla "absoluuttisen" resurssiniukkuuden oloissa on suuri merkitys sopeutumisen helpottamiseksi. Tähän poliittiseen sopeutumiseen tarjoaa kättä pidempää Ville Lähteen kirja Niukkuuden maailmassa (joka on muutenkin erinomaista luettavaa). En ole varma, että muutos lähtee ylhäältä alas, vaan ovatko äänestäjät sittenkin poliitikkojansa valmiimpia muuttamaan asioita?

Lähteet ja luettavaa aiheeseen liittyen

1. Partanen, Paloheimo, Varis. 2013. Suomi öljyn jälkeen. Into-kustannus.

2. Ville Lähde. Niukkuuden maailmassa. 2013. Niin&Näin.
3. Salminen ja Vadén. Energia ja kokemus. 2013. Niin&Näin
Nämä kolme kirjaa ovat kaikki viime vuodelta, eli ne eivät ole juurikaan vanhentuneita. Suosittelen aloittamaan näistä, mikäli aihe kiinnostaa. Kansainväliset lähteet:

1. James K Galbraith. The End of Normal: the great crisis and future of growth.
2. Charles Hall ja Kent Klintgaard.Energy and the Wealth of Nations.
3. Reiner Kümmel. The Second Law of Economics: Energy, Entropy, and the Origins of Wealth
4. Robert Ayres ja Benjamin Warr. The Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity.
5. Marjorie Kelly. Owning Our Future.
6. Astrid Kander ja muut. Power to the People, Energy in Europe over the Last Five Centuries.
7. Roger Boyd. Energy and the Financial System.
8. John Michael Greer. The Wealth of Nature.

Liuskekaasu- ja öljyhuippu lähellä?

Yhdysvaltain liuskekaasun varaan on laskettu paljon. Teksasin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan liuskekaasun tuotantohuippu saatetaan kuitenkin saavuttaa jo vuonna 2020 eli yli 20 vuotta aiemmin kuin Yhdysvaltain energiaviranomaisen arvio on. Tuoreen tutkimuksen mukaan liuskekaasun tuotanto saattaa kääntyä tuotantohuipun jälkeen jyrkähköön laskuun. Liuskeöljyn tuotantohuippu lienee vielä lähempänä. Tuore öljyn hinnan lasku voi johtaa öljyn tuotantohuippuun muutaman vuoden sisään.

Yhdysvaltain energiaviranomaisen (EIA) mukaan liuskekaasun tuotanto kasvaa ainakin vuoteen 2040 asti. Nämä arviot eivät perustu yksityiskohtaiseen geologiseen dataan, vaan suhteellisen epävarmoihin oletuksiin. Alan teollisuuden edustajat ovat esittäneet huomattavasti skeptisempiä arvioita liuskaasun potentiaalista.

Teksasin yliopiston tutkijat määrittivät yli tuhannen liuskekaasun porauskaivon tuotantohistorian ja mallinsivat tämän tiedon perusteella tulevan kaasuntuotannon. Näitä tuloksia ei ole vielä varsinaisesti julkaistu tiedejulkaisuissa, mutta Nature-lehden toimitus sai tulokset nähtäväkseen etukäteen. Teksasin yliopiston tutkijat arvioivat Yhdysvaltain neljä suurinta liuskekaasun esiintymää vähintään 20 kertaa tarkemmalla resoluutiolla kuin EIA:n arviossa käytettiin. Heidän tuloksensa kertovat, että hyvälaatuisia esiintymiä (sweet spots) on EIA:n olettamaa paljon vähemmän. Heidän tulostensa mukaan liuskekaasun tuotanto saavuttaa tuotantohuippunsa varsin todennäköisesti jo vuonna 2020 ja laskee sen jälkeen suhteellisen jyrkästi.

Teksasin yliopiston tutkijat käyttivät EIA:n hintaskenaariota liuskekaasulle, joten heidän tuloksensa on tässä mielessä vertailukelpoinen EIA:n kanssa. Pankkiiriliikkeiden ja konsulttitoimistojen arviot liuskekaasun potentiaalista ovat olleet vielä paljon hurjempia kuin EIA:n, joten ristiriita näiden ja Teksasin yliopiston tutkijoiden arvion välillä on silmiinpistävä (kuva 1).

Kuva 1. UT tarkoittaa Teksasin yliopistoa. Lähde.

Tämä tulos poikkeaa rajusti EIA:n arvioista. EIA:n pääjohtaja Adam Siemenski totesi vuonna 2013, että ei ole epäilystäkään siitä, että Yhdysvaltain maakaasun tuotanto kasvaa vuoteen 2040 asti. 

"For natural gas, the EIA has no doubt at all that production can continue to grow all the way out to 2040."

Teksasin yliopiston tutkijat eivät ole pessimismissään ainoita. Post Carbon Instituten (PCI) tuoreen raportin mukaan liuskekaasun tuotanto jää noin 40 % pienemmäksi kuin EIA:n arvio. PCI:n arvion (joka sekin perustuu geologiseen dataan kaikkein suurimmista esiintymistä) mukaan liuskekaasun tuotanto saavuttaa huippunsa jo ennen 2020 eli se ennakoi vielä aikaisempaa tuotantohuippua kuin Teksasin yliopiston tutkijat. Myös PCI:n arviossa liuskaasun tuotanto kääntyy varsin jyrkkään laskuun tuotantohuipun jälkeen. Näkemysero EIA:n ja näiden kahden geologista dataa käyttävän arvion välillä on siis varsin suuri sekä tuotantohuipun ajankohdan, että huipun jälkeisen laskunopeuden välillä.

Syy EIA:n varsin suureen tuotantoarvioon piilee siinä, että se olettaa parhaiden tuotantokaivojen tuotantotietojen olevan yleistettävissä ainakin piiritasolla (county). Geologinen data ei tue tätä näkemystä, sillä tuotantokaivojen laatu heikkenee ilmeisen nopeasti sen jälkeen kun parhaat kaivot on hyödynnetty.

EIA on aiemmin korjannut rajusti arvioitaan hyödynnettävissä olevasta potentiaalista sekä liuskekaasun että liuskeöljyn suhteen, kun varsinainen geologinen analyysi on valmistunut. Esimerkiksi Marcellus -nimisen esiintymän liuskekaasun tuotantopotentiaalista leikattiin 80 %. Puolan liuskekaasupotentiaalista leikattiin 99 % ja Monterreyn eiintymän "jättimäisestä" liuskeöljypotentiaalistakin 96 %. Lähde (sivu 5). Jälkimmäinen tarkistus "vei" noin kaksi kolmasosaa USA:n tuotettavissa olevasta liuskeöljystä.

Teksasin yliopiston tutkijat tiedostavat, että heidän tuloksensa voivat osoittautua pessimistiseksi tai optimistiseksi. Heidän mukaansa on olemassa ilmeinen riski, että kaasun käyttöön investoidaan enemmän kuin mitä kaasua tulee olemaan varaa käyttää.

Voi olla, että nesteytetyn maakaasun (LNG) hankkeita ei kannata ainakaan pelkästään liuskekaasun varaan jättää Euroopassa. Mikäli liuskekaasun hinta nousee, niin kannustimet viedä sitä Yhdysvalloista tai muualta Eurooppaan vähenee. Asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että jos Yhdysvalloissa saavutetaan tuotantohuippu varsin pian, niin liuskekaasuinvestoinnit muualla kuivuvat kasaan.

Entä liuskeöljy?

Liuskeöljyn tuotantohuipppu on Yhdysvalloissa EIA:n  arvion mukaan 2021. PCI:n arvion mukaan se on 2016. (ks. sivut 9 ja 14 täältä.) PCI:n arvion mukaan liuskeöljyn tuotanto laskee tuotantohuipun jälkeen paljon rajummin kuin EIA:n arviossa.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA ennakoi WEO2013 -raportissaan, että liuskeöljy ei siirrä globaalin öljyntuotannon huippua kuin muutamalla vuodella ja että Yhdysvaltain liuskeöljybuumi ei tule toteutumaan muualla maailmassa likimainkaan samassa mittakaavassa. IEA:n vuoden 2010 WEO-raportin mukaan perinteisen, halvan öljyn tuotantohuippu oli vuonna 2006. Globaali öljyntuotanto laskisi IEA:n arvion mukaan 6-8 % vuosittain, jos investoinnit öljyn etsintään ja tuotantoon lopetettaisiin nyt.

Teknologisia läpimurtoja ja uusien suurten esiintymien löytöjä voi olla edessä, mutta teknologian kehitys ei koskaan tule saamaan yliotetta esiintymien laadun heikkenemisestä. Suuria öljyesiintymälöytöjä ei ole tehty vuosikymmeniin, vaikka tekniikat esiintymien löytämiseen ovat kehittyneet huomattavasti. Kyse on korkeintaan ja lähinnä viivytystaistelusta. Mitä enemmän pääomia ja tuotettua energiaa investoidaan (takaisin) fossiilisen energian tuotantoon, niin sitä jyrkempään laskuun saattaa tuotanto kääntyä tuotantohuipun jälkeen. Tätä ilmiötä kutsutaan Seneca-jyrkänteeksi. Investoinnit fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ovat moninkertaistuneet 2000-luvulla (täällä enemmän siitä) ja kasvaneet huomattavasti tuotannonlisäystä nopeammin.

Hiljan öljyn hinnanlaskua on hehkutettu, että se on hyvä asia Suomen taloudelle. Näin on ymmärtääkseni vain jos aikahorisontti on lyhyt. Tämän hinnanlaskun seurauksena isot öljy-yhtiöt leikkaavat investointejaan rajusti ensi vuonna (mm. ConocoPhillips 20 %, Kanadan Precision Drilling 44 %). On vielä ennenaikaista vetää johtopäätöksiä, mutta on aivan mahdollista, että öljyntuotannon huippu koittaa jo muutaman vuoden sisään.

Yhdysvalloissa ilmoitettujen porausaloitusten määrä pieneni 40 % lokakuusta joulukuulle. Tämän voi odottaa näkyvän muutaman kuukauden viiveellä tuotetussa öljyn määrässä (ei välttämättä yksi yhteen, koska oikeuksista alhaisemman tuottavuuden kaivoihin luovutaan ensin).

Öljyn tuotannon kasvu ollut Pohjois-Amerikan varassa

Kuten kuvasta 2 voi havaita, on globaali öljyntuotannon (raakaöljy ja ns. maakaasunesteet) kasvu ollut Pohjois-Amerikan liuske- ja tervahiekkaesiintymien varassa. Suuri osa tästä tuotannosta voi muodostua kannattamattomaksi, mikäli öljyn hinta on liian alhainen.

Kuva 2. Lähde EIA. Data on vuosineljänneksittäin, mutta vuodesta 2014 on esitetty vain kaksi ensimmäistä vuosineljännestä.

Onko OPEC-maissa halua/kykyä kasvattaa tuotantoa jatkossa, jos Pohjois-Amerikassa öljyinvestoinnit lähtevät laskuun? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta OPECin omista raporteista näkee, että porauskaluston määrää on siellä lisätty merkittävästi viime vuosina, mikä viittaisi siihen, että siellä on ainakin jossain määrin yritetty pitää yllä/lisätä tuotantoa (kuva 3). Mielenkiintoista on, että porauskaluston nelinkertaistuminen ajoittuu juuri aikavälille, jolloin öljynhinta nousi voimakkaasti ja toisaalta johon osui halvan, perinteisen öljyn tuotantohuippu.

Kuva 3. OPEC:n porauskaluston määrä 1984-2013. Lähde: OPEC. Baker Hughes -data antaa samankaltaisia lukuja, joten nämä luvut lienee lähellä totuutta.

Kirjoituksen jatko-osassa tulen pohtimaan (mahdollisen) öljyntuotantohuipun merkitystä EU:n ja Suomen kannalta. Samalla käyn läpi vaihtoehtoja öljylle ja sen niukkuuteen sopeutumiseen.

Päivän graafi - Öljynkulutus Euroopassa

Öljyn hinta on nyt halvimmillaan viiteen vuoteen, noin 70 dollaria tynnyriltä. Tämän on arvioitu piristävän talouskasvua Euroopassa. Öljynkulutus kasvoi Euroopassa toisen maailmansodan päättymisestä aina vuoteen 2005 asti, minkä jälkeen öljynkulutus on ollut laskussa. EU:n öljynkulutus on nyt 15 % alemmalla tasolla kuin vuonna 2005. Mistä EU:n laskeva öljynkysyntätrendi johtuu? Mikä on muuttunut vuoden 2005 jälkeen? Kääntyykö öljynkulutus EU:ssa nousuun, jos öljyn hinta laskee edelleen? Lähteekö talous kasvuun samalla, jos näin käy? Mistä öljyn laskeva hinta johtuu? Onko öljyn laskeva hinta pelkästään tai edes voittopuolisesti hyvä asia?

Lähde: BP Statistical Review off World Energy 2014.

Olen kirjoittanut energiankuluksen roolista talouskasvusta hiljan täällä.

Suomen Yrittäjät ja verotus kriittisemmin

Suomen Yrittäjät julkaisi alla olevan kuvan, jonka mukaan 30 henkilöä työllistävän palveluyrityksen verorasite on 60 %. Kuvan taustalla olevat oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua ja paljastavat hyvin erikoisen arvomaailman, jossa yrityksessä voi olla 30 työntekijää, mutta samaan aikaan eivät tuota lainkaan lisäarvoa ja ovat pelkkä kuluerä.

Tässä tuo Suomen yrittäjien julkaisema kuva.

Kuvan laskelma heijastaa joko puutteellista ymmärrystä kansantaloustieteen perusperiaatteista ja/tai arvomaailmaa, jossa henkilöstöllä ei ole osuutta yrityksen tuottamassa arvonlisässä (työntekijöitä yrityksessä kuitenkin on 30 henkilöä). Itse verotuksen taso ja kohdistuminen voivat olla ongelma, mutta tällainen laskelma ei tee oikeutta sille, että ongelma tiedostettaisiin. Esimerkiksi ongelmaksi minä näen sen, että suuryritykset voivat käyttää konsernin sisäisiä siirtoja (laillista) pienentämään verotusta ja/tai veroparatiiseja (ilmeisesti laillista sekin), mutta pienyrityksillä ei ole tähän rahkeita eikä mahdollisuuksia. Näin verotus tavallaan vääristää kilpailua suurten yritysten hyväksi. Verotuksen pitäisi kai olla neutraalia yrityksen koon suhteen. Miksi tässä kuvassa ei puututtu siihen? Mitä Suomen yrittäjät ry on tehnyt sen eteen, että verotus ei luo keinotekoista suuruuden ekonomiaa?

Tuossa kuvassa on ensin oletettu Suomalainen palveluyritys -kohdassa, että palkka menee henkilöstölle bruttona, mutta alemmassa kohdassa ennakonpidätykset on kohdistettu 100 %:sesti yhtiön "menoksi". Tarkoittaisiko tämä, että jos palkkavero asetettaisiin nollaan, niin kaikki se mitä ennen meni ennakonpidätyksiin, menisi nyt kokonaan yritykselle? Tämän laskelman mukaan kyllä. Tällainen 100/0 -jako on vastoin kansantaloustieteen periaatteita. Oikeassa elämässä osa tuosta verojen alennuksesta koituisi työntekijöiden eduksi joten tuo esimerkkilaskelman 60 %:n verorasitus "yhtiölle" ei ole edes teoreettinen mahdollisuus.

Toinen ongelma liittyy arvonlisäveroon. Suomen yrittäjät ry:n pitäisi tietää, että vaikka yhtiö tilittää arvonlisäveron, niin osa siitä on peräisin asiakkaalta (kysynnän tulojouston suuruudesta riippuu, että kuinka suuri osa). Näin ollen arvonlisäverosta(kaan) ei voi kohdistaa 100 % yhtiön rasitukseksi. Tämäkin virheellinen oletus alentaa esimerkin teoreettista maksimia 60 %:sta.

Verotuksen tasoa ja taakanjakoa on voitava tarkastella, mutta aloitetaanko keskustelu seuraavalla kerralla kuvalla, joka ei vääristele totuutta ja on sopusoinnussa edes sen kansantaloustieteen kanssa, jonka voimme kohtuudella olettaa pitävän paikkansa eli mikrotaloustieteen piiriin kuuluva kysyntäjoustojen teoria.

Lisäksi keskustelussa olisi hyvä huomioida, että mihin veroja kerätään. Osa kerätyistä veroista menee tuon yrityksen toiminnan mahdollistamiseen, Palveluyritys on saanut koulutettua työvoimaa, josta osa ajaa autollaan verorahoilla rakennettuja teitä pitkin töihin. Poliisi ja armeija varjelee yhtiön kiinteätä omaisuutta ja henkilöstöä (jota se siis tuon kuvan laskelman mukaan ei tarvitse lainkaan, mutta ilmeisesti hyvän hyvyyttään pitää palkkalistoillaan?). Lainsäädännöllä on varmistettu yrityksen henkisen pääoman (esim. patentit) kunnioittaminen. Ilman verotusta ei ole ketään varmistamassa, että sopimusoikeus ja omaisuuden suoja ovat voimassa, mitkä ovat kuitenkin modernin yhteiskunnan kulmakiviä. Tai jos jokainen yhtiö varmistaa omistusoikeuksiensa suojan itse, niin järjestelmä ei varmasti ole kaikkein tehokkain tapa kohdentaa (ainakin jossain määrin yhteisiä) resursseja.

Näin ollen verotus ei lähtökohtaisesti ole paha asia, mutta optimitasosta voimme keskustella. Veroja pitäisi siis kenties alentaa ja kohdentaa uudelleen, sillä työn tekeminen ja yrittäminen ovat lähtökohtaisesti hyvä asia. Omassa arvomaailmassani verottaisimme enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta kuitenkin niin, että kaikkein heikoimmat eivät kärsisi kohtuuttomasti. Ideaalimaailmassa kaikkialla maailmassa olisi samanlainen verotus, jolloin emme kävisi verokilpaa jossa on enemmän hävittävää kuin voitettavaa vaan kilpailisimme osaamisella ja hinta/laatu-suhteella. Pitäisikö Suomen yrittäjien painostaa poliitikkoja yhtenäisten verokantojen luomiseen ainakin Euroopan unionin tasolla?

Öljyviennin huippu oli jo?

Usein öljystä uutisoitaessa keskitytään öljyn tuotantolukuihin. Maailmantalouden kannalta olennaisempaa on se, että kuinka paljon öljyä päätyy tuottajamaista vientiin. Öljyn vienti ei ole kasvanut vuosikymmeneen korkeista hinnoista huolimatta. Teollisuusmaissa on käynnissä sopeutuminen alenevaan öljynsaantiin. 

Öljy on kaikkein suurin markkinoilla vaihdettu hyödyke sekä volyymiltaan että hinnaltaan. Öljy on tärkeä hyödyke myös strategisesti ja geopoliittisesti. Media ei anna välttämättä kovin yhtenäistä kuvaa öljymarkkinoista, joten tarkastelen niitä tässä kirjoituksessa.

Raakaöljyn vienti ei kasvanut vuosien 2004-2010 aikana (kuva 1) vaikka öljynhinta kaksin-kolminkertaistui. Öljyn tuotannon kasvusta vuoden 2005 jälkeen on suurin osa ollut ns. epätavallista öljyä, kuten liuskeöljyä ja tervahiekasta jalostettua öljyä, joiden tuotanto on kalliimpaa kuin perinteisen öljyn. Perinteisen, halvan öljyn tuotanto laskee 5-8 % vuodessa (IEA WEO 2013), mikä tarkoittaa, että Saudi-Arabian tuotannon verran perinteistä, halpaa öljyä korvautuu korkeamman tuotantokustannusten öljyllä noin kolmen vuoden välein.

Yhdysvaltain paljon mediassa esillä ollut liuskeöljyn tuotanto ei ole olennaisesti muuttanut tilannetta, sillä Yhdysvallat tuotti raakaöljyä vuonna 2013 kaksi miljoonaa päivätynnyriä enemmän kuin vuonna 2004. Vuonna 2010 Yhdysvallat tuotti 0,5 miljoonaa päivätynnyriä öljyä vähemmän kuin vuonna 2004 eli liuskeöljyntuotanto on painottunut aivan viimeisimpiin vuosiin. Sen tuotantohuippu on EIA:n referenssi-arvion mukaan noin viiden vuoden päässä, joten sen vaikutus ei välttämättä ole suuri eikä pitkäaikainen globaalisti. Yhdysvaltain suurimmasta liuske-esiintymästä (Monterey) leikattiin 96 % tuotettavissa olevista (nykyisillä hinnoilla ja tekniikalla) öljyvaroista. Tämän EIA:n virallisen arvion myötä Yhdysvaltain tuotettavissa olevista liuskeöljyesiintymistä lähti kaksi kolmasosaa pois. Muualla maailmassa liuskeöljyn tuotanto on ollut ainakin toistaiseksi vaatimatonta.

Kuva 1. Öljyn vienti ja öljyn hinta. Lähteet: EIA ja BP. Kuvan "raakaöljyyn" on tilastoitu perinteinen raakaöljy ja ns. lease condensate eli maakaasun mukana tulevat hiilivedyt, joiden nesteyttämiseen ei tarvitse suuria paineita tai alhaisia lämpötiloja. Nämä hiilivedyt kelpaavat öljynjalostamoon bensiinin ja dieselin raaka-aineeksi sellaisenaan.

EIA:n öljynvientitilastot loppuvat valitettavasti vuoteen 2010. Voimme tarkastella asteen verran epätarkempaa tilastotietoa, jota OPEC (öljyntuottajamaiden järjestö) on koonnut. Tämä on epäluotettavampaa siksi, että siellä saattaa olla jonkin verran kahteen kertaan laskettua dataa (OPECin itsensä mukaan) ja heidän raakaöljyn määritelmänsä on hiukan erilainen kuin EIA:n käyttämä. Kun EIA:n mukaan viennin huippu oli 2004, niin OPECin mukaan se oli 2007 (kuva 2). Joka tapauksessa viennin määrä on laskenut vuodesta 2010 OPECin tilastojen(kin) mukaan. Myöskään BP:n tilastoissa ei voinut havaita merkkiäkään, että vienti olisi "piristynyt" vuoden 2010 jälkeen.

Kuva 2. OPECin öljyvientitilasto. Taulukko 3.18 täällä.

Miksi OPEC ja Saudi-Arabia eivät tuota lisää öljyä vientiin?

Miksi Opec ja ennen kaikkea Lähi-Itä ei tuota enempää öljyä vientiin, vaikka selvästi sille on kysyntää nyt paljon enemmän (öljyn myyntihinta on moninkertaistunut inflaatiokorjattunakin) kuin oli vuosituhannen vaihteessa? Neljä mahdollista selittävää tekijää tulee mieleen (ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä). Öljynviejämaiden oma kulutus on kasvanut. Toinen tekijä voisi olla se, että öljyä säästetään tuleville sukupolville. Kolmas tekijä on geopoliittinen levottomuus ja neljäs se, että parhaat öljylähteet alkavat ehtyä.

Tuleville sukupolville säästämistä ei ainakaan varauksetta tue alla oleva kuva, jossa on esitetty OPECin, Lähi-Idän ja Saudi-Arabian aktiivisen porauskaluston määrä (lähteenä OPEC; Baker Hughes-tilastot ovat samansuuntaisia). Sen mukaan porauskalusto on lähes kolminkertaistunut 2000-luvulla, mutta öljyntuotanto on kasvanut suhteellisesti paljon vähemmän. Öljyntuotantoa on siis porauskaluston määrän perusteella pyritty vähintäänkin pitämään yllä. Tämä saattaa tarkoittaa, että näiden maiden on yhä vaikeampaa lisätä tuotantoaan vastaamaan kasvanutta kysyntää ja että öljyntuotantoon vaaditaan koko ajan enemmän fyysistä pääomaa per tuotettu tynnyri. Saudi-Arabian kohonnut porauskaluston määrä saattaa tarkoittaa sitä, että sen jättimäisen, maailman kaikkien aikojen suurimman, Ghawar-nimisen öljykentän tuotanto on kääntynyt laskuun ja sen laskevaa tuotantoa korvataan huonompilaatuisilla ja korkeampien tuotantokustannusten esiintymillä.

Kuva 3. OPECin aktiivisen porauskaluston määrän taulukko. Taulukko 3.3  täällä.

Ghawar-öljykentästä ei ole olemassa anekdoottista tietoa lukuunottamatta kuin vanhentunutta tietoa, sillä tuoreet tuotantotiedot ovat valtiosalaisuuden piirissä. Wikipedian mukaan Ghawar tuotti kaksi kolmasosaa Saudi-Arabian öljystä 1948 - 2000 ja vuonna 2009 sen tuotanto oli 5 miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä. Melkein tynnyri öljyä jokaista suomalaista kohti päivässä.

Voi olla, että Lähi-Idässä voitaisiin lisätä kannattavasti öljynvientiä, mutta siellä kenties odotellaan korkeampia öljynhintoja tai halutaan säästää öljyä tuleville sukupolville. Saudi-Arabialainen sanonta kuuluu vapaasti suomennettuna, että "isäni kulki kamelilla, minä ajan autolla, poikani lentää suihkukoneella ja pojanpoikani kulkee kamelilla". Toinen syy siihen, että vienti ei ole lisääntynyt Lähi-Idästä on alueella vallitseva poliittinen epävakaus. Poliittisen epävakauden vuoksi on jäänyt karkeasti 3 miljoonaa päivätynnyriä tuottamatta Lähi-Idässä vuoden 2011 jälkeen (ks. kuva 8 täällä).

Öljynkulutuksen jakautuminen kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä

Öljynkulutus on tällä hetkellä nollasummapeliä niiden osalta, jotka ovat tuonnin varassa, eli jonkun lisätessä öljynkulutustaan täytyy toisen vähentää. Kehittyneissä maissa öljynkulutus vähenee (kuva 3), sillä kehittyvät maat lisäävät öljynkulutustaan (kuva 4) ja ostavat teollisuusmaita ulosmarkkinanoilta. Erityisen selkeä tämä kuva on EU:n kohdalla (kuva 5), joka on lähes täysin tuontiöljyn varassa. On huomattavaa, että öljynkulutus alkoi laskea OECD-maissa jo noin 2005, jolloin taloustaantuma 2008-2009 ja sitä seuranneet finanssikriisi ja eurokriisi olivat vielä vuosien päässä. Näyttää siltä, että öljynkulutus on laskussa korkeiden hintojen seurauksena, sillä olisi melkoinen sattuma, että sosiaalisten syiden vuoksi vuosikymmeniä suhteellisen tasaisesti kasvanut öljynkulutus alkaisi laskea samalla kun sen hinta nousee jyrkästi ja vienti ei enää kasva.

Kuva 3. OECD-maiden öljynkulutus 1984-2013. Musta katkoviiva on vuosien 1984-2005 perusteella laskettu trendi. Lähde: EIA.

Kuva 4. Ei-OECD-maiden öljynkulutus 1984-2013. Musta katkoviiva on vuosien 1984-2005 perusteella laskettu trendi. Lähde: EIA.

Kuva 5. EU-maiden öljynkulutus 1984-2013. Musta katkoviiva on vuosien 1984-2005 perusteella laskettu trendi. Lähde: EIA.

Saudi-Arabian ja Irakin verran öljyntuotantoa "puuttuu"

Energian kysyntä on kasvanut perinteisesti 7 %, kun talous on kasvanut 10 % eli taloustieteen termein kysynnän tulojousto on ollut 0,7. Tämä suhde on ollut hämmästyttävän vakaa (hyvä animaatio löytyy täältä) viimeiset 40 vuotta. Mikäli sovellamme tätä kysyntäjoustoa öljynkulutuksen ennnustamiseen ja vertaamme toteutuneeseen kysyntään, niin huomaamme, että noin 13,5 miljoonaa päivätynnyriä on jäänyt kysyntää tyydyttämättä vuodesta 2005 vuoteen 2013 (kuva 6). Tämä on enemmän kuin Saudi-Arabia ja Irak tuottivat yhteensä vuonna 2013.

Kuva 6. Odotettu öljyn tuotanto (kysynnän tulojousto 0,7) ja toteutunut tuotanto 2002-2013. Lähteet Maailmanpankki ja EIA. Öljy on raakaöljy ja nestekaasut (lease condensate).

Suurten öljy-yhtiöiden energiankäyttö- ja talouskasvuennusteita käytetään usein tulevaisuuden hahmottamisessa politiikassa ja yritysten arvioidessa tulevaisuuden toimintaympäristöä. Se on sinänsä perusteltua, sillä näillä yhtiöillä on hyvät resurssit tehdä skenaarioita energiankulutuksen ja talouskasvun suhteen.

Esimerkiksi BP ja Exxon Mobil ovat arvioineet energian käytön katsauksissaan öljylle tulojouston 0,35, mikä on siis noin puolet perinteisestä tulojoustosta (lähde). Heidän mukaansa 10 %:n talouden koon kasvu tarkoittaa 3,5 %:n energiankäytön kasvua, kun se viimeiset 40 vuotta on ollut 7 %.Tällä on suuri merkitys vuoteen 2040 mennessä, jolloin talous on skenaarioiden mukaan kaksinkertaistunut. BP ja Exxon eivät kerro, että kuinka tämä kysynnän tulojousto tullaan puolittamaan. Energiankäytön ja talouskasvun suhteeseen eivät ole juurikaan vaikuttaneet kaksi öljykriisiä ja viimeisen vuosikymmenen korkeat energianhinnat, mikä voi viitata, että tuota energiankäytön ja talouskasvun kytköstä on vaikea murtaa.

Öljyn korvaaminen energiankantajista lienee hankalinta. Helppoa se ei ole ainakaan ollut, sillä vaikka öljyn hinta on ollut korkealla jo vuosikymmenen, niin liikenteen energiankäytöstä 95 % perustuu edelleen öljyyn. Biopolttoaineiden osuudeksi nestemäisten polttoaineiden kulutuksesta BP arvelee vain 2,4 % (!) vuonna 2035. Exxon on optimistisempi, sillä se arvioi, että 6 % liikenteen polttoaineista on biopolttoaineita vuonna 2040. Toisaalta maakaasulle ja muille kaasuille se olettaa vain 5 %:n osuuden liikenteessä. Exxonin arvion mukaan raakaöljyn tuotanto kasvaa 30 % vuodesta 2010 vuoteen 2040. BP:n arvion mukaan öljyntuotanto kasvaa 23 % vuoteen 2035 mennessä (vuoteen 2010) verrattuna. Tämä skenaarioiden alhainen kaasun osuus liikenteessä saa pohtimaan, että missä laajuudessa maakaasu mukaan lukien liuskekaasu tulee korvaamaan perinteistä öljyä?

Sekä kysynnän tulojousto- että öljyn tuotantoarvioita voi pitää erittäin optimistisena. Talous kasvaa molempien öljy-yhtiöiden arvioiden noin 3 % vuodessa eli enemmän kuin kaksinkertaistuu 2040 mennessä. Tämä tarkoittaisi siis perinteisellä riippuvuudella yli 70 %:n energiankäytön lisäystä nykyiseen tai "vain" puoleen siitä, mikäli noiden yhtiöiden skenaariot toteutuvat. Jotkut arvelevat, että talouskasvu joutuu joustamaan ja että maailmantalous ei pysty kasvamaan vuoteen 2040 mennessä BP:n ja Exxonin arvioiden mukaisesti. 

Öljyntuotannon tulevaisuus valtioiden käsissä

Öljyntuotannon historia on varsin mielenkiintoista kamppailua yksityisten, julkisesti noteerattujen yritysten ja valtionyhtiöiden välillä. Toisen maailmansodan jälkeen anglo-amerikkalaiset yritykset pystyivät rajoittamaan öljyntuotantoa Lähi-Idässä (ne halusivat suurentaa voittojaan pitämällä yllä keinotekoista niukkuutta öljystä). Yhdysvallat (esimerkiksi Texas Railroad Comission) sääteli öljynhintaa vuoteen 1973 asti, kunnes tuon roolin otti OPEC. Nyt suuntaus on selvästi se, että öljymarkkinoita hallitsevat valtiolliset yhtiöt, jotka saattavat olla alttiita valtapoliittisille pyrkimyksille ja kahdenvälisiin sopimuksiin, joten voi olla, että tuotetusta öljystä päätyy ajan mittaan yhä pienempi osuus kansainvälisille markkinoille, jolloin markkinat ovat vähemmän likvidit ja alttiimmat hinnanvaihteluille. OPECin kyky säädellä hintaa jatkossa ei ole selviö.

Yksityiset öljy-yhtiöt ovat vähentämässä investointejaan (täällä on hyvä katsaus siihen). Alla oleva kuva (lähde) kertoo siitä, että kansainvälisten öljyjättien investoinnit kolminkertaistuivat kymmenessä vuodessa, mutta niiden öljyntuotanto väheni samaan aikaan useita miljoonia päivätynnyreitä. Statoil ja Total ovat hiljan vetäytyneet Kanadan tervahiekkaöljyn jalostushankkeista nouseviin kustannuksiin vedoten.

Kuva 6. Kansainvälisten öljy-yhtiöiden öljyntuotanto (vasen akseli, miljoonaa päivätynnyriä, harmaa käyrä) ja investoinnit (oikea akseli, miljardia dollaria, oranssi käyrä). Lähde.

Öljymarkkinoista on siten tulossa ohuemmat ja hintavaihtelulle alttiimmat. Spekulaatio öljyjohdannaisilla voi lisääntyä, sillä hinnan suuret vaihtelut houkuttelevat usein spekuloijia. Onko energian hinnalla enää merkitystä, vai onko se laskenut suhteessa kuluttajien tulohin niin alas, että se voidaan jättää huomiotta?

Ensimmäisenä on otettava huomioon, että tarkastelemme keskimääräisen kuluttajan tapausta aritmeettisena keskiarvona. Tämä ei juurikaan vääristä tarkastelua eri vuosikymmenien välillä. mikäli tulonjaossa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Alla oleva kuva paljastaa, että 1970-luvulta alkaen tulonjako on siirtynyt kohti suurempia tuloeroja (ginikerroin eli tuo kuvan "ratio" on nolla, kun tuloeroja ei ole ja 1 kun tuloerot ovat äärimmäiset). Tämä kuva on Yhdysvalloista (Euroopassa tilanne ei ole muuttunut yhtä radikaalisti, mutta kehitys on ollut samansuuntaista viime vuosikymmeninä).

Kuva 7. Tuloeroja kuvaavan ginikertoimen kehitys Yhdysvalloissa (0 on täysin tasainen tulonjako ja 1 on äärimmäisen epätasainen).

On olemassa mm. ekonometriseen tutkimukseen perustuvia viitteitä siitä, että öljyntuotannon huippu Yhdysvalloissa (1970-luvun alussa) on ollut yhteydessä tuohon gini-kertoimen nousuun eli että kyseessä ei olisi sattuma. Palaan tähän aiheeseen kenties omassa kirjoituksessaan, sillä se on pidempi tarina. Voin lähettää materiaalia tästä kiinnostuneille.

Energian hinta ja taantumat

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa on ollut 11 taantumaa, joista kymmentä on edeltänyt öljyn hintapiikki. Monet näistä taantumista ovat olleet globaaleja. On hyvin epätodennäköistä, että tämä yhteys öljyn hinnan ja taantumien välillä on pelkkä sattuma. Yhdysvalloissa viimeistä viittä taantumaa on edeltänyt energiakustannusten nousu kuluttajan budjetissa (kuva 8).

Alla olevasta kuvasta näkee, että energian osuus yhdysvaltalaiskuluttajan budjetissa on laskenut vakaiden energianhintojen aikaan. Esim. vuosina 1961-1969 ja 1991- 1993. Tämä johtuu siitä, että energiankulutus kasvaa hiukan tuloja hitaammin. Vuonna 2008 energiaan kuitenkin kului suurempi osuus kuluttajan budjetista kuin kuin vuonna 1972. Tulonjako on kehittynyt vuodesta 1972 vuoteen 2008 Yhdysvalloissa niin, että yhä suurempi osa kuluttajista kokee energianhintojen nousun budjetissaan, sillä tulonjaon ollessa vino, on suhteellisesti suurempi osuus niitä, joiden tulot ovat alhaiset (ks. kuva 7 yllä). Euroopassakin tulonjako on mennyt epätasaisempaan suuntaan, mutta ei noin voimakkaasti ja pitkään kuin Yhdysvalloissa. Tämä ainakin periaatteessa herkistää talouksia energian hinnannousun taantumaa mahdollisesti laukaisevalle vaikutukselle, sillä pienituloisen tuloista suurempi osa menee energiakuluihin. Tulonjaon epätasaisuuden kasvun vaikutuksen suuruutta en osaa arvioida.

Energian hinta on usein suhteellisen kiinteästi sidottu öljyyn, joten öljyn hinnan noustessa energia kallistuu liki kaikkialla. Energiankulutus joustaa vain vähän energianhinnan noustessa (esim. polttoaineita kulutetaan liki sama määrä vaikka niiden hinta tuplaantuisi). Tällöin energian hinnan kallistuessa muu ei-välttämättömäksi koettu kulutus (esimerkiksi uusien autojen kauppa) vähenee, mikä lopulta aiheuttaa taantuman (tästä enemmän täällä). Öljyn hinnanousu ei ole "kysyntäneutraalia", sillä öljynviejämaat säästävät suurimmillaan jopa puolet vientituloistaan, kun teollisuusmaat käytännössä kuluttavat kaiken tulonsa. Öljyn hinnannousua onkin joskus kutsuttu OPEC-veroksi (tästä enemmän täällä, sivut 4-6). Tämä tulonsiirto öljynviejämaihin pahentaa taantumaa öljyntuojamaassa.

Kuva 8. Energian osuus kuluttajien budjetista (keskimäärin) Yhdysvalloissa 1961-2013. Lähde U.S. Bureau of Economic Analysis. Taulukko 2.3.5U. Ensimmäinen pystyviiva vasemmalta alkaen kertoo taantuman alkamisesta ja sitä seuraava viiva taantuman loppumisesta.

Energianhintojen nousu näyttäisi olevan yhteydessä taloustaantumien syntyyn ja toisaalta energiankulutus on ollut kiinteässä yhteydessä talouskasvuun. Tämän kirjoituksen jatkoksi minulla on aikomuksena esitellä seuraavassa kirjoituksessa talouskasvumalleja, jotka pyrkivät ottamaan energianhintojen vaikutuksen huomioon ja verrata niitä vallitsevan taloustieteen malleihin.

Kulta: esimerkki ehtymisen vaikutuksista kasvaviin energiakustannuksiin

Kulta on tärkeä metalli elektroniikkateollisuudessa. Analysoimalla maailman viiden suurimman kullantuottajan polttoainekustannuksia voidaan arvioida niiden omistamien kultaesiintymien pitoisuuksien alentumista. Kullan ehtymisellä ei ole odotettavissa vaikutusta kansainväliseen talouteen, mutta se toimii esimerkkinä ehtymisen vaikutuksista energiakustannuksiin. Kaivosalan tuottavuusanalyysit valtavirtataloustieteestä puhumattakaan eivät huomioi luonnonvarojen ehtymistä, vaikka kenties olisi tarvetta.

Mineraaliresurssin ehtymisellä tarkoitetaan sitä, että kyseisen luonnonvaran pitoisuuden alentumisen myötä sen hinta nousee ja sen tuottamiseen tarvitaan yhä enemmän energiaa. Sillä ei siis tarkoiteta sitä, että kyseinen luonnonvara olisi loppumassa.

Kulta on poikkeuksellinen metalli mm. tiheytensä, muokattavuutensa ja sähkönjohtavuutensa ansiosta. Kulta on niitä harvoja metalleja, joista lähes kaikki tuotettu tuotanto on tallessa. Se on niin arvokas metalli, että sen säilyttämiseen on hyvät kannustimet.

Kullan tuotannossa käytetään varsin järeää kalustoa. Tyypillinen kultamalmin kuljetusajoneuvo, Caterpiller 797F, on esitetty kuvassa 1. Sen kapasiteetti on 400 tonnia. Siinä on lähes 4000 litran polttoainetankki vakiona, mutta optiona on saatavissa myös puolitoista- ja tuplakokoiset versiot. Ajoneuvon polttoaineen kulutukseksi ilmoitetaan noin 700 litraa per 100 km. Ajoneuvon listahinta on 5 miljoonaa dollaria. Yksittäinen rengas maksaa yli 40 000 dollaria ja rengaskustannukset voivat olla ajoneuvon elinkaaren aikana jopa suuremmat kuin itse ajoneuvon ostohinta (lähde).

Kuva 1. Caterpiller 797F.

Kultaa on Wikipedian mukaan tuotettu maailmassa vuoteen 2011 mennessä yhteensä 171 miljoonaa tonnia, josta lähes kaikki on tallessa. Pelkästään 1900- ja 2000-luvuilla on tuotettu kultaa noin 144 miljoonaa tonnia, joten Wikipedian arvio tuntuu luotettavalta. Vuotuinen kullan tuotanto oli noin 2,7 miljoonaa tonnia vuonna 2012. Kullasta ei siten tule pitkään aikaan jos koskaan niukkuutta, vaikka sen tuotanto alkaisi pienentyä, sillä sen tuotanto on pientä verrattuna jo olemassa olevaan kultaan. Vähän samaan tapaan kuin puulämmittäjä, jolla on polttopuut tehtynä sadan vuoden lämmitystarpeeseen, ei koe lämmitysongelmia vaikka muutamana vuonna puutyöt jäisivät kokonaan tekemättä. Kullan hinnassa on havaittavissa voimakas nousu 2000-luvulla, mutta vain maltillinen tuotantomäärien lisäys (kuva 2). 

Kuva 2. Kullan vuotuinen tuotanto (tonnia, vasen akseli) ja Englehard-markkinahinta vuosina 2002-2012. Reaalihinta on Yhdysvaltain kuluttajahintaindeksin mukainen (vuosi 1998). Lähde: US Geological Survey.

Kuvasta 3 voidaan nähdä polttoainekustannukset per gramma tuotettua kultaa vuosina 2005-2012. Lähteenä on käytetty Steve Roccon keräämää dataa, joka on peräisin viiden suurimman kullantuottajan sijoittajien käyttöön julkaistuista vuosi- ja kestävyysraporteista. Nouseva polttoaineen kulutus per tuotettu kultagramma viittaa siihen, että saman kultamäärän tuottamiseksi on jouduttu louhimaan suurempi määrä alemman kultapitoisuuden malmia. Polttoaineen kulutus per gramma kultaa on noin kaksinkertaistunut vain seitsemässä vuodessa eli kasvanut n. 10 % vuodessa.

Kuva 3. Viiden suurimman kullantuottajan dieselin kulutus per tuotettu kultagramma.

Suorat diesel-kustannukset ovat olleet 2005-2012 karkeasti kymmenys kullan markkinahinnasta. Näin pelkästään kohonneet suorat diesel-kustannukset eivät riitä selittämään kullan hinnan moninkertaistumista. Mistä muusta kuin nousseista polttoainekustannuksista kohonneet kullan tuotantokustannukset sitten johtuvat? Australia on toiseksi suurin kullan tuottajamaa Etelä-Afrikan jälkeen. Yhden lähteen mukaan kullantuotannossa on noussut lähes kaikki kustannukset Australiassa keskimäärin 18 %:n vuosivauhtia vuosina 2005-2011. Kustannusten nousu on ollut kullan tuotannossa globaalia, mutta oli jyrkempää Australiassa kuin muualla. Toisen lähteen mukaan raudan tuotannossa Australiassa välituotteet, joista suurin osa on erilaisia energiakustannuksia, muodostavat noin puolet kustannuksista. Toisaalta kullan markkinahinnasta yli puolet on malmin louhinnassa ja rikastuksessa syntyneitä kuluja. Eli kohonneet energiakustannukset voivat tätä taustaa vasten hyvinkin olla pääsyy kullan kohonneeseen hintaan. Kasvaneena "kustannuksena" mainittiin myös malmioiden aleneva kultapitoisuus:

Technical challenges from declining ore grades have also contributed to higher industry costs.

Rengaskustannuksiin alentunut pitoisuus vaikuttanee oletettavasti samantapaisesti kuin diesel-kustannuksiin. Jos otamme polttoainekustannusten nousun huomioon sekä kasvaneena kulutuksena per tuotettu kultagramma ja toisaalta öljyn kallistumisena yhdessä ja molemmat erikseen, saamme alla olevan kaltaisen kuvan (kuva 4).

Kuva 4. Kullan markkinahinta, öljyn hintakehitys, dieselin kulutus ja polttoainekustannukset kun öljyn kallistuminen ja dieselin kulutuksen kasvu per tuotettu kultagramma on huomioitu. Dieselin hinnan on oletettu seuraavan öljyn hintaa täydellisesti. Indeksoitu vuoteen 2005.

Öljyn maailmanmarkkinahinnan nousu heijastelee dieselin kallistumista varsin hyvin, sillä dieselin kustannuksista esim. Yhdysvalloissa noin kaksi kolmasosaa tulee öljystä. Dieselin tukkuhinta, jota yritykset maksavat dieselistä, seurannee kuluttajahintoja läheisemmin öljyn maailmanmarkkinahintaa, koska siinä ei ole kuluttajalle tulevia veroja. Olettamukseni dieselin kallistumisesta öljyn hinnan tahdissa ei siten pitäisi johtaa kovin suureen virheeseen.

Kuvasta 4 nähdään, että kullan markkinahinta on noussut liki samaa tahtia energiakustannusten (dieselin kulutuksen lisääntyminen ja öljyn hinnannousu yhdessä, punainen käyrä) nousun kanssa (musta käyrä). Tämä vahvistaa oletusta, että kullan tuotantokustannuksista suurin osa näissä viidessä suurimmassa yhtiössä on energiakustannuksia, mutta ei sitä tietenkään varmenna (korrelaatio ei välttämättä ole merkki syy-seuraussuhteesta). Viisi suurinta kullantuottajaa tuotti noin 32 % kaikesta kullasta vuonna 2005, mutta enää 26 % vuonna 2012, joten niiden voidaan ainakin olettaa olevan markkinoilla hinnanottajia ilman määräävää markkina-asemaa (täydellinen kilpailu) eli ne eivät oletettavasti pysty nostamaan markkinahintaa nopeammin kuin kustannuksiaan. Niiden tuotantomäärä siis pieneni kyseisellä ajanjaksolla eli ne eivät joutuneet ottamaan uusia, huonompilaatuisia esiintymiä käyttöön tuotannon laajentumisen vuoksi. Luontevin selitys onkin Steve Rocconkin tekemä tulkinta, että kullan pitoisuus näiden yhtiöiden esiintymien malmissa on alentunut vuosi vuodelta.

Kulta ei siis ole mahdollisen ehtymisen kannalta mielenkiintoinen kuin korkeintaan esimerkkinä. Onko ehtyminen ongelma muiden metallien kohdalla ja että onko siihen varauduttu esimerkiksi taloustieteen parissa?

Taloustiede ja mineraaliesiintymien ehtyminen

Valtavirtataloustiede ei ole kiinnostunut resurssien ehtymisestä, sillä sen mukaan teknologinen kehitys ja korvaavat resurssit ehkäisevät ehtymisen mahdolliset ongelmat. Valtavirtataloustieteessä luonnonvarojen niukkuuden mahdollisuutta ei oikeastaan ole edes olemassa vaan niukkuutta esiintyy vain suhteellisesti eli suhteessa siihen, että "ihmisen tarpeet ovat rajattomat". Tätä ristiriitaa on oivallisesti valottanut mm. Chuck Dyke (jonka näkemyksiin voi perehtyä suomeksi ainakin Ville Lähteen muutenkin mainion kirjan, Niukkuuden maailmassa, avulla). Myös Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa on asiaa valottava kirjoitus muutaman vuoden takaa. Resurssitaloustieteessä esiintymien laadun heikentyminen huomioidaan, mutta se ei silti välttämättä päädy analyyseihin asti.

Etelä-Afrikkaa pidetään maailman vauraimpana kaivosteollisuutta omaavana maana (lähde), Venäjän ollessa toinen. Australia on kolmanneksi vaurain ja kenties vaurain, josta löytää helposti objektiivista, englanninkielistä lähdemateriaalia. Australian tuottavuuskomissio toteaa vuoden 2008 laajassa kaivosteollisuuden tuottavuutta analysoivassa raportissaan:

Even though the resource economics literature on productivity in mining is well established, if not extensive, the effect of inputs of natural resources on measured productivity has not received a lot of attention.

Toisin sanoen, luonnonvarojen pitoisuuden alenemista ei tyypillisesti oteta huomioon arvioitaessa kaivostoiminnan tuottavuutta. Australian tuottavuuskomissio toteaa (sama lähde kuin edellä):

Changes in the quality of natural resource inputs used in mining are not generally taken into account in standard estimates of mining productivity. They are generally overlooked because the natural resources are not a purchased input.

Tuottavuusanalyysissä yleensä huomioidaan vain ne tekijät, joilla on vaihto- eli markkina-arvo. Luonnonvarojen ehtymisellä ei ole markkina-arvoa. Samainen tuottavuuskomissio analysoi Australian kaivosteollisuuden tuottavuutta esiintymien heikentymien huomioiden ja tulos oli, että esiintymien heikentyminen on kompensoinut tuotannon tehostumisen (joka on ollut hiukan yli 2 % vuodessa) suunnilleen yksi yhteen vuodesta 1974 lähtien. Tuottavuus kääntyi jopa laskuun vuosituhannen vaihteessa (kuva 5). Eli ilman ehtymistä tuottavuus olisi Austaralian kaivosteollisuudessa kaksinkertaistunut ko. ajanjaksolla, mutta ehtymisen vuoksi on polkenut paikallaan ja kääntynyt kenties laskevaan trendiin vuosituhanteen vaihteessa (kuva 5).

Kuva 5. Australian kaivostoiminnan tuottavuus 1974-2007. Lähde. MFP tarkoittaa kokonaistuottavuutta. Paksu viiva edustaa ehtymisen vaikutuksen huomioivaa tuottavuuskehitystä ja katkoviiva tuottavuutta, jossa ehtymistä ei ole etettu huomioon.

Raportin tekijät aivan oikeutetusti toteavat, että esiintymien heikentymisen vaikutus tuottavuuskehityksessä saattoi olla tilapäisesti suuri vuosituhannen alussa, koska monien hyödykkeiden hinnat nousivat rajusti, jolloin huonompilaatuisiakin esiintymiä on kannattanut louhia. Toisaalta kaivosteollisuudessa oli tuottavuus laskussa (-4,9 %) myös vuosina 2012-2013, jolloin hinnat eivät muuttuneet enää voimakkaasti. Tämä viittaa siihen, että tuottavuuden lasku ei välttämättä ollut tilapäinen. Tuoreimmassa tuottavuuskatsauksessa (vuodelta 2014) todetaankin:

However, to the extent that fewer high value deposits are discovered to replace those that become depleted, this downward pressure on productivity growth may continue into the future years.

Eli vapaasti suomennettuna alemman pitoisuuden esiintymät keskimäärin korvaavat ehtyneitä esiintymiä, joten tuottavuuden alenemisen voi olettaa jatkuvan tulevinakin vuosina.

Suhteellisen tuoreessa tutkimuksessa Australian metalliesiintymien laadusta esitetään alla oleva kuva, josta voi nähdä että esiintymien laatu on laskenut ajan saatossa paljon (kuva 6).

Kuva 6. Australian mineraaliesiintymien pitoisuus 1840-2008. (Lähde)

Johtopäätökset

Onko Australia vain poikkeus vai onko mineraalien ehtyminen pääsemässä näkyvissä mahdollisesti globaalisti? Pitäisikö taloustieteen kiinnostua mineraalien mahdollisesta ehtymisestä? Pitäisikö yhteiskuntien alkaa varautua ehtymisen mahdollisiin taloudellisiin vaikutuksiin, kuten kallistuviin metalleihin? Öljyn ehtyminen näkyy laskevana energiantakaisinmaksukertoimena eli siinä, että öljyntuotannosta yhteiskunnan käyttöön päätyvä nettoenergia pienenee (siitä enemmä tässä kirjoituksessani: ). Metallien kierrättäminen nykyistä enemmän voisi olla viisasta, mutta esimerkiksi osassa elektroniikan lopputuotteita joidenkin metallien pitoisuudet ovat niin alhaisia, että energiakustannus niiden "puhdistamiseen" on suuri. Kullan kohdalla ehtyminen ei, kuten totesimme, tule ongelmaksi ainakaan pitkään aikaan. Talouskasvun kannalta voi tulla haasteita tulevaisuudessa, mikäli teollisesti tärkeiden luonnonvarojen (joista öljy on yksi) esiintymät heikentyvät yhtä aikaa nopeammin kuin niiden heikentymiseen ehditään sopeutua tuotantoteknologian kehittymisellä (mukaanlukien kierrätyksen kasvu), käytön tehostumisella ja korvaavilla resursseilla. Öljyesiintymien heikentyminen on useamman lähteen mukaan trendinomaista eli ainakaan toistaiseksi teknologinen kehitys ei ole pysynyt öljyesiintymien heikentymisen perässä. Siitä on enemmän täällä.

Lähteet

1. Australian tuottavuuskomission laaja raportti vuodelta 2008 ja sen päivitys vuonna 2014.
2. Steve Roccon keräämä data.
3. U.S. Geological survey data serie 140,
4. Muita lähteitä, joihin on linkki siinä yhteydessä, kun lähtettä on käytetty.